Tonnikalapasta on ehdottomasti yksi helpoimmista pastakastikkeista mihin olen törmännyt. Tämän ohjeen olen saanut ex-anopiltani joskus -90-luvulla ja vuosien varrella se on toki elänyt meillä moneen kertaan mm. maustamisen ja ainesten määrien muodossa. Tämä tvalmistuu helposti sillä välin, kun pasta kypsyy kattilassa. Laitan tähän sen ihan perusohjeen, mitä on helppo muokkailla oman maun mukaan.
1 tlk tonnikalapaloja vedessä
1 prk (70g) tomaattipyrettä
pilkottua sipulia
1 kuohukerma
sitruunapippuria
tilkka oliiviöljyä kattilan pohjalle
(suolaa)
Lorauta tilkka öljyä kattilan pohjalle (voit myös käyttää tonnikalapaloja öljyssä) ja öljyn kuumettua kippaa sekaan tonnikala, tomaattipyre ja sipuli. Pyöräytä muutaman kerran, ripottele päälle runsaasti sitruunapippuria ja lisää sen jälkeen kerma. Sekoittele ja anna porista miedolla lämmöllä sen aikaa kun pasta valmistuu.
Itse teen tämän kolminkertaisena, yksinkertaisesta määrästä ei riitä millään kaikille. Meillä kermamäärä on vaihdellut niin, että välillä osa kermasta on korvautunut smetanalla tai ranskankermalla. Maustepuoli taas elää ihan tuulen mukaan, tänään sekaan päätyi myös valkosipulia. Pääpaino maustamisessa on toki edelleen sitruunapippurissa ja sitä kastikkeeseen menee reippaasti, sillä useimmiten suolaa ei tarvitse enää lisäillä maistellessa.
Kun aloittaa aamulla aikaisin, niin ennättää yllättävän paljon. Isännän tehdessä töihinlähtöä olin jo keittelemässä valkokastiketta lasagneen. Tällä kertaa päädyin tekemään lasagnen vielä hieman reilumman kokoisena mitä yleensä, joten kastikkeeseenkin päätyi kaksin kappalein Aura-kolmioita. Ja iso siitä tulikin.
Kastikkeeseen laitoin 1,5 litraa maitoa ja saman verran vehnäjauhoja ja kuten sanottua, kaksi kolmiota. Maustoin ihan perinteiseen tapaani eli sitruunapippuria ja maun tarkastettuani lisäsin vielä himppasen suolaa. Jauhelihakastikkeen teinkin täysin aiemman tyylini mukaan.
Tein kastikkeet aamulla valmiiksi ja suuntasin sen jälkeen kylille. Ensin pyörähdys Puuilossa, josta hain paitsi linnun siemeniä niin myös koiralle ruokasäkin. Sen jälkeen suuntasin hakemaan vanhimman tyttären ja suuntasimme naapurikylälle, olimme sopineet jo aiemmin että käymme äidin haudalla ja samalla tytär näkee, että missä se sijaitsee.
Hautapaikan sijainnin selittäminen puhelimitse on jokseenkin haastavaa, väitän mä, ainakin jos kyseessä on isompi hautausmaa. Helpommalla pääsi kun lähti itse käymään siellä, loppujen lopuksi äidin hauta on todella helpossa paikassa siellä, mutta miten sen nyt sitten toiselle selität. No kato käännyt siitä vasemmalle ja sitten kun näkyy se ja se, niin sitten meet siihen suuntaan ja sitten…. Juu ei.
Pyörähdimme myös apteekissa hakemassa tyttären kurkkutropit, joten tehokkuus oli ihan huipussaan. Kun olin vienyt tyttären kotiin hilppasin itse kokoamaan lasagnea vuokaan ja johan sitä tosiaan olikin. Ja hyvääkin se oli! Pakkohan se oli keitellä iltapäiväkahvit ja kas. Sitten mieleen muistui, että tosiaan. Toisen tyttären rescueriiviöllähän oli yksivuotissynttärit. Siis oletettavasti.
Päädyinkin vielä poikkeamaan sielläkin, samalla vein tyttärelle jääkaapista loput nakkisoosit ja satsin lasagnea. Riiviölle tarjoilin synttärin kunniaksi paitsi puruluun niin myös yhden nakin soosista.
Liekö sitten alkupäivän hyvä meininki, niin tietäähän sen. Alamäkihän siitä alkoi. Ensin onnistuin kiskaisemaan kahvit väärään kurkkuun, enpä muista moista vuosiin tehneenikään. Ai hitto, miten kipeää tekee kun kahvia lentää ulos nenästäkin! Poijjaalla sen sijaan oli ratkiriemukasta kun sitä vieressä seuraili, itsellä ei niinkään.
Ja kun alamäki saadaan alkamaan, niin tottahan sitä jatketaan. Ensin minua huudeltiin yläkertaan ja käskettiin tulla hiipimällä, ehdin jo hetken miettiä että mitähän konnankujeita poijjaalla oli mielessä, mutta eipä sillä ollutkaan. Avoimesta ikkunasta oli poijjaan huoneeseen lentänyt pieni sinitiainen, joka pörhisteli puolipökkyrässä höyheniään tv-tasolla.
Onneksi tässä kohtaa osui paikalle myös pieni ylämäki, sillä sain napattua lintupolon helposti pienen pyyhkeen sisään ja vietyä vahingoittumattomana ulos. Hyvin se pyrähti heti lentoon kun pyyhekääröä sen ympäriltä poistin, joten ei hätää, kaveri selvisi säikähdyksellä.
Sen jälkeen jatkoinkin alamäkilinjaani, eli hupsista hei. Onnistuin sitten vippaamaan tyylikkäästi iltapalani lautasineen päivineen lattialle ja tottakai nurinpäin. Huoks. Siinä kohtaa aloin kallistua jo siihen suuntaan, että ehkä olisi parasta painua maate, mutta päätin kuitenkin pysytellä vain hievahtamatta nojatuolissa ja jatkaa villahousujen kutomista.
Se muuten kannatti! Väitänpä, että ensi viikolla villahousut saa jo käyttöön, niin hyvin ne viimeinkin eteni. Hyvä mä!
Kuten olen aiemminkin todennut, niin vaikka lomalla on kerrassaan ihanaa tehdä niitä kaikkia omia juttuja, niin kummallisesti siihen vaan mahtuu myös kokkailua. Kokkailu on toisinaan ihan kivaa, mutta jonkinlaisen yliannostuksen siitä on tainnut vuosien varrella saada, sillä kovinkaan usein sitä ei tee ihan vain koska iskee inspiraatio.
Kuten sanottua, ruokaa oli silti tehtävä ja päädyin tekemään nakkisoosia. Nakkisoosi on siitäkin hyvä valinta, että isäntä ei sitä tee joten enpä edes muista koska sitä viimeksi on ollut. Minähän en ole muuten tähänkään päivään mennessä oppinut jauhojen kuivaruskistusta, joten meillä kastikkeen väri tulee soijasta, lihaliemestä, tomaattipyreestä ja paprikasta.
Kaikki kattilaan nakatut aineet sekoitellaan kylmänä hyvin keskenään ja kastiketta sekoitellaan niin kauan, kun se on suurustunut
Lisätään kastikkeeseen lihaliemikuutio ja maustepippuria maun mukaan, meillä sitä menee lähemmäs teelusikallinen. Jätetään kastike porisemaan miedolla lämmöllä ja pilkotaan puoli pakettia Popsin iso viitonen-nakkeja tai kokonainen paketti haluamiaan nakkeroita. Nakit ruskistetaan kevyesti pannulla ja kipataan soosin sekaan, samalla kertaa sinne voi lisätä halutessaan kermaa, smetanaa tai ranskankermaa.
Meillä tätä syötiin tällä kertaa muusin kanssa, joten tein kastikkeesta aika paksua. Lisukkeena meillä oli kunnon 70-lukulaiseen tyyliin suolakurkku- ja etikkapunajuurisiivuja. Suolakurkkuihin liittyy sitten puolestaan se paljon porua purkista-osio.
Yleensä ostamme aina tämän kunnon purkin suolakurkkuja ja tarpeen mukaan siivutan niitä suoraan tupperin herkkuhissiin. Olen aina ollut ja olen edelleen vahvasti siinä uskossa, että metallisessa säilykepurkissa ei parane säilyttää mitään sen avaamisen jälkeen, joten loput päätyy odottamaan vuoroaan jääkaapissa nököttävään isoon lasipurkkiin, joka on jäänyt jostain aiemmasta kurkkuostoksesta.
Muutenkin lasipurkkeja on tullut haalittua talteen ihan jo siksikin, että pikkelöity punasipuli, keitelty sinappi ja hölskykurkut suorastaan kuuluu mielestäni lasipurkkeihin, ei suinkaan mihinkään muovikippoon. Lisäksi lasipurkit ovat todella käteviä tuhkakuppeja pihalla käytettäviksi. Mies nyt tokikaan ei pidä lasipurkkien säilömisestäni, mutta eipä tuo sille mitään mahdakaan.
Kaivoin siis ison metallipurkin jääkaapin alahyllyltä, sellainen kun sinne oli ilmestynyt aiemmalla viikolla ja tarkoitus oli toki ottaa se lasipurkkikin sieltä metallipurkin takaa, se on lasipurkin vakisäilytyspaikka. Vaan kappas! Eipä se lasipurnukka siellä ollut. Melkolailla siinä joutui hieraisemaan silmiään, siinä määrin outo tilanne oli.
Ja siinähän se ajatus sitten juolahti päähän, että tosiaan. Mieshän oli niin mielissään esitellyt minulle viikko takaperin pesemäänsä uutta isoa ulkotuhkakuppia. Että kun hän nyt ajatteli, että pesun jälkeenhän se on täydellinen. Minä toki oletin, että oli saanut jonkin hulluuskohtauksen ja pessyt pihasaunan rappusilla aiemmin nököttäneen likaisen tuhkiksen, mutta enpä sitten asiasta sen kummemmin kysynyt.
No. Nytpä se sitten selvisi, että mistä se uusi puhtoinen kiiltävä tuhkakuppi pihalle oli ilmestynyt. Voi sanonko mä mikä! Eipä siinä sitten. Laitoin miehelle töihin viestin, että on sitten syytä kaupalla käydessään napata sieltä mukaansa uusi kurkkupurkki, sellainen iso ja lähetin vielä varmemmaksi vakuudeksi kuvankin purkista… Oli mokoma kuvitellut, että kurkkuja voi säilöä metallikipossa avaamisen jälkeen ja emännän lasipurkkihulluus ollut syynä ison lasipurkin jääkaapissa säilömiseen. Voi sanonko mä mikä…
Meikäläisen iltapalathan on jokseenkin omituisia, myönnetään. Pääsääntöisesti niihin kuuluu tasan tarkkaan maan mainio smoothie (turkkilaista jogurttia, mustikoita, mansikoita, kaurahiutaleita, banaania, gefilusjuomaa) ja vaihtelevasti lisukkeena toimii lihapyörykät (kylminä tai kuumina) tai nakit (kylminä tai keitettyinä) tai ihan vaan juusto- ja leikkelesiivut.
Eli omituinen iltapala. Nakkien ja lihapyöryköiden kaverina pitää aina olla dippiä, sillä sehän se on hyvää. Tällä kertaa lähdin ihan keulimaan dippini kanssa, yleensähän käytän siihen vain sitruunapippuria ja valkosipulimurskaa, mutta tänään päätin ryhtyä villiksi ja viriiliksi ja lisäsin joukkoon vielä ketsuppiakin. Nam.
Illan toinen riemupläjäys oli tyttären lähettämä kuva riiviöstä. Oli ollut niin kovin hiljaista, että tytär oli alkanut ihmetellä hiljaisuuden syytä ja kas. Näinpä. Pentu on pentu on pentu ja oli se sitten ihmis- tai koiramerkkinen, niin kyllä. Hiljaisuus on usein merkkinä luvattomista teistä ja touhuista.
Villahousut ovat edenneet tänään muutaman väriraidan verran toisen puntin osalta, saapa nähdä saanko ne vielä tällä viikolla valmiiksi.
Nyt kun kumpaisenkin työajat ovat kokeneet suht radikaaleja muutoksia on joka toisen viikon alkupäivien ruokaosastokin kokenut lieviä ongelmia. Päädyinkin siihen, että pyrin tekemään viikoittain useamman satsin sapuskaa pakastimeen, mm. jauhelihapastakastike on kelpo pakastettava.
Eikä sille häviä yhtään tämäkään perheen yhdeksi uudeksi suosikiksi noussut lihapyörykkäsapuska eli lihapyörykät Espanjalaisittain. Näiden kaveriksi käy mainiosti toki se pasta, mutta itse olen ihastunut erityisesti perunasoseeseen kyytipoikana. Harmi, että sen tekeminen on usein siinä määrin hidasta puuhaa, että jääkaappiin on syytä keitellä valmiuksiin pastaakin.
Meillä kun perheen nuorin elää oudolla vuorokausirytmillä jo toista vuotta peräkkäin ja ruokailun hän hoitaa jo paljon ennen neljää ja siihen mennessä perunasose ei valmistu vaikka perunat olisi kattilassa kuorittuina odottamassa.
Perunasoseessa on toinenkin vähemmän miellyttävä piirre: sitä ei kannata tehdä ennalta jääkaappiin, sillä ainakaan itse en koe seuraavana päivänä lämmitettyä perunasosetta kovinkaan herkulliseksi.
Tarkoitushan oli keitellä vähän reilummalla kädellä omenamehuja talveksi pakkaseen, mutta kappas. Ukko-pirulainen oli ottanut ja ajanut nurmikon ja siinä samalla erinäisen määrän omenoita vapaapäivänsä kunniaksi. Huoks!
Lopulta keittelinkin vaan reilun maijallisen omenamehua ja tällä kertaa lisäsin omenoiden kaveriksi vadelmaa. Toimii! Nämä mehut päätyivät pakkaseen aiemmin keiteltyjen herukka- ja karviaismehujen kaveriksi, sieltä niitä verottaa pitkin vuotta omien lasten lisäksi yksi varalapsonen.
Ja niinhän siinä kävi, että oli pakko etsiä ohjetta myös espanjalaisiin pyöryköihin ja kuten aina, lopulta säätää itse mieleisensä versio. Näitähän syödään tapaksina, itse keitin lisukkeeksi kuitenkin pastaa. Voin kertoa, hyvää oli!
800 g jauhelihaa
1 dl lihalientä
1,5 dl korppujauhoja
1 muna
1 sipuli pilkottuna
2 tl valkosipulimurskaa
1 tl mustapippurirouhetta
1 tl paprikajauhetta
1 tl lipstikkasuolaa
1 tl suolaa
Laitoin kaikki aineet kerralla kulhoon, sekoitin massan tasaiseksi ja ryhdyin massan makujen tasaantuessa tekemään tomaattikastiketta.
2 tölkkiä tomaattimurskaa
4 dl lihalientä
1 sipuli pilkottuna
2 tl valkosipulimurskaa
1 tl mustapippurirouhetta
1 tl paprikajauhetta
1 tl sokeria
1 tl suolaa
Kun kastike oli hetken kiehunut, aloin pyöritellä pienehköjä lihapyöryköitä ja pudotteli ne yksitellen varovasti kiehuvaan kastikkeeseen. Annoin hetken kiehua vähän reilummin ja vähensin sen jälkeen tehoa niin, että kastike juuri ja juuri kiehui kannen alla. Haudutin kastiketta pyöryköiden kanssa noin tunnin ajan ja lopuksi avasin kannen vielä hetkeksi, niin että kastike hieman sakeni.
Suosittelen kokeilemaan, oli varsin makoisa kokemus.
Tulipa kokeiltua paljon hehkutettua MarryMe-kanaa näin lomapäivän ratoksi. Selasin useamman ohjeen netistä ja lopulta päädyin ihmeelliseen yhdistelmämalliin ja voin kertoa, että toimi! Yleensä ”joo, ihan hyvää tää oli”-kommentit muuttui kahden taloudessa asuvan mieshenkilön suusta muotoon ”mitä ihmettä siinä oli, sitä pitää saada toistekin”.
Itse lähdin toteuttamaan ohjetta paistamalla puolitetut kanafilepihvit pannulla ja pyöräyttämällä kummallekin puolelle myllyistä maustetta.
1 kg maustamattomia kanafilepihvejä (miedosti suolattuja)
Siirsin kanafileet valurautapataan aina kun niihin oli tullut sopivasti väriä pintaan, en kuitenkaan huuhdellut pannua välissä. Fileiden paiston jälkeen oli vuorossa kastikkeen valmistus, eli nakkasin pannulle hieman lisää oliiviöljyä ja perään laittelin seuraavat aineet:
Kuumensin kastikkeen kiehuvaksi pannulla ja kaadoin sen fileiden päälle, jonka jälkeen siirsin valurautapannun 175 asteiseen uuniin puoleksi tunniksi.
Kaveriksi keitin vielä riisiä, sellaista oikeasti irtonaista tavaraa. Itse en riisistä ole oikein koskaan perustanut, mutta mies sitä on usein lisukkeeksi keittänyt. Riisi on ollut, vaikka kuin parboil-käsiteltyä pitkäjyväistä riisiä onkin ollut, ihme tahmakönttiä ja minä en moisesta ole pitänyt yhtään. No, keväällä selvitin syyn moiselle ja kas, eipä ole sen jälkeen tahmakönttiriisiä ollut tarjolla miehenkään keittämänä.
Riisien hyvä huuhtelu kylmällä vedellä ennen keittämistä, sehän se jutun juoni on. Niin kauan pitää huuhdella lävikössä, että riiseistä ei irtoa enää tärkkelystä. Sen jälkeen kattilaan kylmä vesi, riisi ja suola, kansi (mieluiten lasinen kiehumisen seuraamisen helpottamiseksi) ja kun vesi alkaa kiehua pienennetään lämpöä niin, että riisi juuri ja juuri edelleen kiehuu.
Kellosta aika sen mukaan mitä riisipussin kyljessä sanotaan ja kansi pidetään visusti paikallaan kiehumisen ajan. Johan on tullut juuri sellaista kuin pitääkin!
Joskus aikanaan Casa Largossa oli tarjolla aivan maailman parhaita lihapyöryköitä tomaattikastikkeessa, mutta jossain vaiheessa ryökäleet keksivät muuttaa tapaslistaansa ja tiputtaa ne pois listasta. Monesti olen ajatellut kokeilla itse jotain vastaavaa, mutta jotenkin se on aina jäänyt.
Nyt otin sitten härkää sarvista ja selasin netin ihmeellistä maailmaa etsien erilaisia ohjeita italialaisille lihapyöryköille. Itselleni mieluisaa ohjetta ei oikein löytynyt, mutta sen verran nappasin matkaan ohjeista, että totesin pyöryköiden kaipaavan ainakin yrttejä, valkosipulia ja parmesania.
Näin tarkemmin ajatellen, olisi muuten kannattanut etsiä espanjalaisia pyöryköitä sillä Casa Largohan on espanjalainen ravintola… No, oli miten oli, hyviä ne oli nämäkin!
Jauhelihamassa:
800 g jauhelihaa
3 keltuaista
1,5 dl korppujauhoja
2 tl basilikaa
3 valkosipulin kynttä murskattuna
1 sipuli pilkottuna
1 tl mustapippuria
3 tl lipstikkasuolaa (perussuolakin toki käy)
1,5 dl parmesania raastettuna
1,5 dl vettä
Tällä kertaa laitoin kaikki aineet yhdellä kertaa kulhoon ja vaivasin massan nopeasti tasaiseksi. Tarkistin maun ja sen hyväksi todettuani laitoin massan tekeytymään jääkaappiin siksi aikaa kun tein lihapyöryköiden kypsentämistä varten kastikkeen.
Tomaattikastike:
2 tölkkiä tomaattimurskaa
1 tölkki paseerattua tomaattia
1 sipuli pilkottuna
4 valkosipulin kynttä murskattuna
1 rkl basilikaa kuivattuna
1 rkl timjamia kuivattuna
1 tl mustapippurirouhetta
3 tl lipstikkasuolaa (tai 3 lihaliemikuutiota, jolloin voit jättää käyttämäni lihaliemikuution pois)
1 lihaliemikuutio
1 tl sokeria
1 tl suolaa
Laitoin kaikki kastikkeen aineet kerralla isoon pataan ja kuumensin kiehuvaksi. Kun kastike kiehui kunnolla ryhdyin pyörittelemään pyöryköitä, joita lisäsin aina muutaman kerrallaan kiehuvaan kastikkeeseen. Välissä pidin pieniä taukoja lisäämisessä, että kastikkeessa muhivien pyöryköiden pinnat ehti mennä kiinni.
Kaikkien pyöryköiden päädyttyä pataan vähensin lämpöä niin, että kastike jäi juuri ja juuri kiehumaan. Annoin pyöryköiden muhia kastikkeen kanssa noin tunnin ajan kannen alla ja kas, pyöryköistä tuli juuri loistavia eikä ne rikkoutuneet yhtään kastikkeessa muhiessaan.
Kyytipojaksi keitin pastaa ja kyllä nämä tekikin kauppansa, loput kastikkeet katosi vaalean leivän kera lautasilta hujauksessa.
No nyt oli herrojen herkkua tarjolla! Sadepäivien ratoksi tuli sulatettua eteisen kaappipakastin ja pakkohan ne siellä olleet pakasteet oli kiikuttaa ulkokammarin arkkupakastimeen siksi aikaa. Aikamoinen hommahan siinä pakastimen sulattamisessa on etenkin jos sen tekee parin vuoden välein, laitoin pakastimen sulamaan aamukuudelta ja vaikka kuinka pidin uunipellillä kuumaa vettä siellä niin silti. Valmista tuli vasta puoliltapäivin.
Niinpä ulkokammarilta pakasteet pääsi takaisin sisäpakastimeen vasta illalla ja samalla innostuin kantamaan kaikki riistalihatkin sisäpakkaseen. Sulamaan jätin jääkaappiin vajaan kilon palan hirvenpaistia ja puolisen kiloa villisian paistia. Seuraavan päivän päivällinen valmistui sitten niistä aineista hitaasti hauduttamalla.
900 g hirvipaistia isohkoina kuutioina
n. 500 g villisian paistia ohuina siivuina
n. 25 g voita paistamiseen
vehnäjauhoja (kaikkineen meni n. 4 rkl)
vettä
Pilkoin lihat ja annoin niiden lämmitä puolisen tuntia ennen paistamista. Otin lihoihin pannusta hieman väriä pintaan, ripottelin hirvenlihakuutioiden päälle vehnäjauhoja pannulla ja siirrettyäni ne uunivuokaan huuhtelin pannun kuumalla vedellä, joka päätyi aina lihakerroksen päälle uunivuokaan. Villisian paistisiivujen päälle en jauhoja ripotellut väriä ottaessa, sillä niiden paistaminen oli todella pikaista puuhaa.
Uunipataan lisäsin vielä erinäisen määrän muita aineksia:
6 porkkanaa paloina
3 sipulia isoina lohkoina
n. 100 g tomaattipyrettä
6 tl lipsitikka suolaa
4 tl valkosipulimurskaa
1 rkl timjamia
1 tl mustapippurirouhetta
rasiallinen luumutomaatteja
Lisäsin vettä niin, että lihat oli kokonaisuudessaan nesteen alla. Uuniin laitoin lämmöksi 150 astetta ja annoin padan hautua nelisen tuntia. Lihat oli ihanan mureita, kun neljän tunnin päästä niitä kokeilin joten lisäsin vielä purkillisen smetanaa joukkoon.
Aivan mahtavan hyvä ruoka, kylkeen vielä perunamuusia ja punajuuriviipaleita ja johan vatsa kiitti!
Nojatuolin uumenista 