Melkoista menoa

No niin niin niin. Tiedetään. Ne sukat, ne tumput, ne silmukoinnit, ne vähän kaikki. Mutta niin. Minkä sille nyt sitten tekee, kun tämä nyt vain vie niin mukanaan tässä kohtaa. Okei, onhan ne sukat melkein jo valmiit, olen aamuisin ja tauoilla töissä niitä kutonut, mutta siinä se suunnilleen on ollutkin. Kotona aika on kulunut kummasti tämän parissa. Siis se kutomiselle liiennyt aika.

Ja sitä ei ihan mahdottomia ole ollut, ei! On ollut kuulkaa ruoanlaittoa (mieskin aamuvuorossa, eli sapuskavastuu pääosin allekirjoittaneella), on ollut marketissa käymistä, on ollut siivoilua, on ollut verkkopankkipalaveria ja niin. Ihan älytöntä touhua, eli partakoneen toiminnan (toimimattomuuden) ihmettelyä.

Joka muuten nieli yllättävän ison osan päivästä. Kun ei se nuorimmainen vaan oikein ikinään saa suutaan auki, ei kunnolla edes kysyttäessä. Nyt kun parrankasvu on alkanut tällä ihan tosissaan aiempien vain haituva-asteisten kavereiden jälkeen on meitä vanhempia hieman ihmetyttänyt, että miksi se parta vain kasvaa vaikka lapsella on uudenkarhea partakonekin.

Oletimme jo, että ajatuksena on kasvattaa samankaltainen parta mikä pojalla nro 2 on, sellainen mallia ”tulevaisuus joulupukkina”. Tästä kysyimmekin kerran jos eräänkin, oikein mitään vastausta asiaan ei tokikaan saatu. Olipa mies kysynyt siitäkin, että toimiiko se partakone ja että apua on kyllä tarjolla, jos jokin siinä ajelussa mietityttää. Ei vastausta.

Aamulla poika sitten yhtäkkiä tuijotti oven suussa sillä ilmeellä, josta äiti tietää heti, että jotain ilmoitettavaa/kysyttävää/sanottavaa nyt olisi. Ja olihan tällä. Että kun häntä nyt epäilyttää, ettei se kone toimi. Kun se ei leikkaa. Ahas. Ilmanko se parta oli saanut kasvaa viikkotolkulla. Joten äitihän siinä aamulla ihmetteli sen kapineen mielenliikkeitä ja sielunelämää. Googletteli käyttöohjeita, vianetsintöjä ja vaikkas mitä.

Lopputulema. Ei leikkaa. Toimii kyllä, mutta ei se mitään leikkaa. Työpäivän päätteeksi sitä sitten ihmetteli jo mieskin, joka totesi saman. Ei leikkaa. Lopulta kapine päädyttiin purkamaan teräosastoltaan liki alkutekijöihinsä, että josko ne terät vaikka oli loppu siellä sisuksissa. Ja kappas kummaa niin! Siinä kapineessahan oli sinisiä muovirinkuloita siellä teräosastolla jotka olisi kaiketi pitänyt alunperinkin poistaa.

Just. Käyttöohjeessa ei moisista tietenkään ollut mitään mainintaa. Ihmetystä herättää myös se, että miten ihmeessä poika on saanut mitään sillä aiemmin poistettua vai onko ne haivenet sitten vain asettuneet niin ihonmyötäisesti hinkatessa, ettei niitä ole muka näkynyt. Mene ja tiedä, nyt on nuorimmainen joka tapauksessa partavapaa.

Joulukalenteri putkautti ulos tällä kertaa Amberin. Nyt on pakko myöntää, että tätä on ihan PAKKO maistaa jossain lähitulevaisuudessa, minä kun olen hapankaalin vannoutunut ystävä ja hapankaalin kaverina tämä Panimon sivujen mukaan toimii mainiosti!

Tonttukin jatkoi seikkailujaan, tällä kertaa touhut oli hieman kyseenalaisia eli: ”Kepukka raapii harventunutta hiuskuontaloaan ja miettii: ”Mites se maailmanlopun vintiö, koko kylän Vinski sen teki? Oliko se seiniä päin vai päin seiniä? No, tuurilla, jos ei taidolla”, tuumaa tonttu ja polkaisee kohti ovea.”

Näinpä sitten kai. Tuurilla, jos ei taidolla.