Peruspuuhailua

Pientä edistystä tapahtunut villisten osastolla, mutta aika tuppasi menemään enemmänkin villasukkien silmukoinnissa. On se vaan hitokseen aikaa vievää hommaa. Neljä tuntia ja mitä hiivattia. Vasta toisen sukan varressa on leijona ja kehykset, pohjaväri ja kirjainten väri vielä puuttuu. Olisi varmastikin ollut helpompaa ja nopeampaa toteuttaa ne Suomen liput, mutta mistä lie mieleen putkahti aiemmin tekemäni MM-Leijonat.

No tällä mennään. Josko tässä jossain kohtaa saisi silmukoitua kumpaisenkin valmiiksi, jostain kumman syystä villisten kutominen houkuttaa enemmän. Kovasti olen mallaillut erivärisiä Dropsin lankoja villisten seuraksi, mutta näkee nyt saanko aikaiseksi ja teen vielä sen pitkän villapuseron itselleni.

Näihin pyöryköihin tuli kyllä itse jämähdettyä ja kiksauduttua niin, että pakkohan se oli taas 800 grammaa jauhelihaa pyöritellä pyöryköiksi. Tomaattiliemessä kypsentäminen on ehkä paras juttu ikinä, pyörykät pysyy ihanan pehmeinä ja maut ovat taivaalliset. Ihan vain ulkonäön vuoksi otin lautaselle lisäksi vähän pastaa.

Hieman ihmetystä päivään aiheutti toki lintulauta. Lintuja näyttää olevan eväällä kokolailla saman verran kuin aiempina vuosinakin, mutta ruokaa tuntuu kuluvan enemmän. Miten se on mahdollista? Tuskin sitä selittää sekään, että aiemmin ruokailemassa kävi yksi orava, nyt olen pariin kertaan todistanut kahden oravan reviirikiistaa siemenautomaatin yläpuolella omenapuun oksilla. Kummallista.

Tentitty on!

Johan on lintulaudalla ja myös sen alla kuhinaa! Talviruokintahan tuli aloitettua jo pari-kolme viikkoa sitten ja hyvä niin. Myös kurre on löytänyt ruokapaikalle, lapsista kolmonen katseli sitä työreissulla poiketessaan ja tuumi, josko tuo olisi tämän kevään poikasia. Epäilen, että ei, vaan kyseessä on samainen kurrelainen, joka ruokaili lintulaudan alla jo viime talvenakin.

Ruokaa on mennyt, myönnettäköön, talitankojakin on tarjolla jo toinen. Siemenmäärät nyt ei mitkään älyttömän isot ole vielä olleet, suunnilleen kuuden päivän välein lintulaudan saa täyttää. Siinä onkin jännitystä kerrakseen, kun poika, eli lapsonen viisi, hoitelee torppaa kevättalven reissun ajan ja siinä torpan hoitelun sivussa pitäisi muistaa täyttää myös lintulauta ja kastella kukat. Hmmm…

Lääketentti meni puhtaasti läpi, jes, joten taas kelpaa! Moisesta riemastuneena otin ja kurvailin työpäivän jälkeen imurilla pitkin torppaa. Jotenkin pölypussittomuus on ihan superhyvä juttu, saattaa olla että kuvittelen, mutta itsestäni on tuntunut siltä, että uuden imurin myötä huonepölyn määräkin väheni ihan älyttömän paljon. Mahdollista, kyllä, varmaa, tuskinpa.

Imurikurvailujen, ruokailun ja iltapäiväkahvien jälkeen ennätin sitten ottaa käsittelyyn villiksetkin. Nehän valmistui oikeastaan jo pari päivää sitten, mutta niinpä niin. Paitsi, että jäin miettimään sitä vyötärön muutamalla kerroksella kohottamista, jouduin myös toteamaan, että olisi vain pitänyt uskoa omaa alkuperäistä ajatustaan eikä edes kuvitella, että yhtäkkiä olisin oppinut päättelemään silmukat tavallisella päättelytekniikalla niin löyhästi, ettei ne kiristä.

Eli kyllä. Olipahan temppu saada jalat sujahtamaan lahkeiden suista läpi. Voi prkl! Purin kummastakin lahkeesta kerroksen pois, pidensin joustinta vielä muutamalla kerroksella ja päättelin joustavasti ja johan toimii. Otin myös vyötärön käsittelyyn ja pidensin sitä ylöspäin viitisen senttiä, tein samalla vielä ylemmäs toisen nauhakujan ja nythän ne istuu kuin valettu. B

Bloggaan ohjeen parempien kuvien kanssa kunhan saan hovikuvaajani eli lapsosen neljä käymään kotosalla ja ottamaan kuvia. Nythän tyttärellä on niin kiirus, ettei tuo ole ehtinyt hetkeen edes piipahtamaan. Rescue vie aikaa ja hyvä niin, kummasti tuo on alkanut rohkeutumaankin eli on löytänyt oman äänensä ja antaa sen todellakin kuulua silloin, kun heille menee joku kylään. Muuten tuo ei turhia haukukaan, joten se hänelle suotakoon.

Tähän loppuun vielä hauska muisto parin vuoden takaiselta reissulta, tyttären tuolloin lähettämä kuva meidän omasta ikälopusta sohvanvaltaajastamme. Ei ole kaikki muumit laaksossa ei, tuskin edes kaikki inkkarit kanootissakaan.

Talviruokintaa ja koiraelämää

Kyllähän se syksyä pukkaa ihan tosissaan ja tiedetään, lintujen ulkoruokinta aloitetaan kun ”maassa on lumipeite tai se on jäässä tai vaihtoehtoisesti mustarastaat tai sinitiaiset alkaa pomppia pihapiirissä.” Näin ohjeistaa Birdlife-sivusto, kun tietoa talviruokinnan aloittamisesta etsiin.

Mitä ilmeisimmin meidän pihapiirimme lintuset ei ole sivustoa lukeneet, sillä meillä ruokinta tunnutaan aloittavan joka vuosi lokakuun puolivälin paikkeilla ja harvemmin siihen aikaan vuodesta on vielä lumipeitettä maassa saati maanpinnan jäädyttäviä pakkasia.

Sen sijaan meillä on aktiivisia pihalintuja, niitä jotka todennäköisesti vuodesta toiseen elelee samoissa pusikoissa ja näin ollen kaikki sukupolvenvaihdoksetkin on samaa kantaa. Meillä kun talviruokinta aloitetaan aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset talitintit käyvät syyttävin silmin olkkarissa olijaa tuijottamassa.

Niinpä aloitettu on. Nauruakin päivään silti saatiin mukavasti soviteltua, tytär lähetti kuvan pikkuriiviöstä. Oli ihmetellyt jälleen kerran hiljaisuutta ja kurkannut selkänsä taakse ja kas. Siellähän se pikkuriiviö oli nakerrellut hyllystä hakemaansa kynttelikköä. Kiva.

Lohdutin tytärtä toteamalla, että kaverikin on huomannut iltojen pimenemisen ja yritti vinkkailla, että vähitellen voisi niitä valoja vaikka laitella ja niin, eipä hätää. Kyllähän tuo meidänkin sohvanvaltaaja niitä pahojaan pentuna teki, lopetti onneksi kolme vuotta täytettyään.

Ihme juttu, ettei tytärtä kovin lausuntoni lohduttanut, pikkuriiviö kun täytti vasta vuoden…