Eihän sitä Roomakaan päivässä ja silleen, mutta oikeasti. Jotenkin nämä Ilveksen tumput on joka aivaten ainoa kerta olevinaan mahdottoman haastavat. Ei siksi, että ne olisi vaikeat, vaan siksi, että kiinnostus niiden tekemiseen on luokkaa nolla. Etenkin logon silmukointi, herttinen. Karseaa hommaa, vaikka kaavio täällä blogissa onkin. Johtunee omasta Tappara-fanituksesta, luulen mä.
Nämä silmukoinnit tuli tehtyä osin siinä koulutuksen lomassa, oli muuten ihan huippuluokan koulutus. Mieli ry on erittäin tarpeellinen ja hyviä asioita edistävä yhdistys, suosittelen tutustumaan. Nyt olen muka vakaasti päättänyt, etten tee mitään uutta ennen kuin saan vielä puikoilla keikkuvat Ipat valmiiksi, mutta saapa nähdä.
Tytär lähetti kuvan koiraskaisesta, koiruus on rohkeutunut vielä entisestään mutta on siinä vielä matkaa. Epäilen jopa, että vaikka on kyseessä nuori koira niin tuskinpa hänestä koskaan sukeutuu innokkaasti vieraita tervehtivää heppua, epäluulo ihmisiä kohtaan taitaa olla ihan pysyvää.
Tyttären kanssa tuo toimii silti ihan päättömän hienosti, heistä on sukeutunut tässä liki puolessa vuodessa yksikkö. Hieman pisti kuva naurattamaan, totesinkin tyttärelle että vain poron sarvet puuttuu päästä. Pahoin pelkään, että moinenkin kuva tulee vielä putkahtamaan puhelimeen.
Kyllähän se syksyä pukkaa ihan tosissaan ja tiedetään, lintujen ulkoruokinta aloitetaan kun ”maassa on lumipeite tai se on jäässä tai vaihtoehtoisesti mustarastaat tai sinitiaiset alkaa pomppia pihapiirissä.” Näin ohjeistaa Birdlife-sivusto, kun tietoa talviruokinnan aloittamisesta etsiin.
Mitä ilmeisimmin meidän pihapiirimme lintuset ei ole sivustoa lukeneet, sillä meillä ruokinta tunnutaan aloittavan joka vuosi lokakuun puolivälin paikkeilla ja harvemmin siihen aikaan vuodesta on vielä lumipeitettä maassa saati maanpinnan jäädyttäviä pakkasia.
Sen sijaan meillä on aktiivisia pihalintuja, niitä jotka todennäköisesti vuodesta toiseen elelee samoissa pusikoissa ja näin ollen kaikki sukupolvenvaihdoksetkin on samaa kantaa. Meillä kun talviruokinta aloitetaan aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset talitintit käyvät syyttävin silmin olkkarissa olijaa tuijottamassa.
Niinpä aloitettu on. Nauruakin päivään silti saatiin mukavasti soviteltua, tytär lähetti kuvan pikkuriiviöstä. Oli ihmetellyt jälleen kerran hiljaisuutta ja kurkannut selkänsä taakse ja kas. Siellähän se pikkuriiviö oli nakerrellut hyllystä hakemaansa kynttelikköä. Kiva.
Lohdutin tytärtä toteamalla, että kaverikin on huomannut iltojen pimenemisen ja yritti vinkkailla, että vähitellen voisi niitä valoja vaikka laitella ja niin, eipä hätää. Kyllähän tuo meidänkin sohvanvaltaaja niitä pahojaan pentuna teki, lopetti onneksi kolme vuotta täytettyään.
Ihme juttu, ettei tytärtä kovin lausuntoni lohduttanut, pikkuriiviö kun täytti vasta vuoden…
Kun aloittaa aamulla aikaisin, niin ennättää yllättävän paljon. Isännän tehdessä töihinlähtöä olin jo keittelemässä valkokastiketta lasagneen. Tällä kertaa päädyin tekemään lasagnen vielä hieman reilumman kokoisena mitä yleensä, joten kastikkeeseenkin päätyi kaksin kappalein Aura-kolmioita. Ja iso siitä tulikin.
Kastikkeeseen laitoin 1,5 litraa maitoa ja saman verran vehnäjauhoja ja kuten sanottua, kaksi kolmiota. Maustoin ihan perinteiseen tapaani eli sitruunapippuria ja maun tarkastettuani lisäsin vielä himppasen suolaa. Jauhelihakastikkeen teinkin täysin aiemman tyylini mukaan.
Tein kastikkeet aamulla valmiiksi ja suuntasin sen jälkeen kylille. Ensin pyörähdys Puuilossa, josta hain paitsi linnun siemeniä niin myös koiralle ruokasäkin. Sen jälkeen suuntasin hakemaan vanhimman tyttären ja suuntasimme naapurikylälle, olimme sopineet jo aiemmin että käymme äidin haudalla ja samalla tytär näkee, että missä se sijaitsee.
Hautapaikan sijainnin selittäminen puhelimitse on jokseenkin haastavaa, väitän mä, ainakin jos kyseessä on isompi hautausmaa. Helpommalla pääsi kun lähti itse käymään siellä, loppujen lopuksi äidin hauta on todella helpossa paikassa siellä, mutta miten sen nyt sitten toiselle selität. No kato käännyt siitä vasemmalle ja sitten kun näkyy se ja se, niin sitten meet siihen suuntaan ja sitten…. Juu ei.
Pyörähdimme myös apteekissa hakemassa tyttären kurkkutropit, joten tehokkuus oli ihan huipussaan. Kun olin vienyt tyttären kotiin hilppasin itse kokoamaan lasagnea vuokaan ja johan sitä tosiaan olikin. Ja hyvääkin se oli! Pakkohan se oli keitellä iltapäiväkahvit ja kas. Sitten mieleen muistui, että tosiaan. Toisen tyttären rescueriiviöllähän oli yksivuotissynttärit. Siis oletettavasti.
Päädyinkin vielä poikkeamaan sielläkin, samalla vein tyttärelle jääkaapista loput nakkisoosit ja satsin lasagnea. Riiviölle tarjoilin synttärin kunniaksi paitsi puruluun niin myös yhden nakin soosista.
Liekö sitten alkupäivän hyvä meininki, niin tietäähän sen. Alamäkihän siitä alkoi. Ensin onnistuin kiskaisemaan kahvit väärään kurkkuun, enpä muista moista vuosiin tehneenikään. Ai hitto, miten kipeää tekee kun kahvia lentää ulos nenästäkin! Poijjaalla sen sijaan oli ratkiriemukasta kun sitä vieressä seuraili, itsellä ei niinkään.
Ja kun alamäki saadaan alkamaan, niin tottahan sitä jatketaan. Ensin minua huudeltiin yläkertaan ja käskettiin tulla hiipimällä, ehdin jo hetken miettiä että mitähän konnankujeita poijjaalla oli mielessä, mutta eipä sillä ollutkaan. Avoimesta ikkunasta oli poijjaan huoneeseen lentänyt pieni sinitiainen, joka pörhisteli puolipökkyrässä höyheniään tv-tasolla.
Onneksi tässä kohtaa osui paikalle myös pieni ylämäki, sillä sain napattua lintupolon helposti pienen pyyhkeen sisään ja vietyä vahingoittumattomana ulos. Hyvin se pyrähti heti lentoon kun pyyhekääröä sen ympäriltä poistin, joten ei hätää, kaveri selvisi säikähdyksellä.
Sen jälkeen jatkoinkin alamäkilinjaani, eli hupsista hei. Onnistuin sitten vippaamaan tyylikkäästi iltapalani lautasineen päivineen lattialle ja tottakai nurinpäin. Huoks. Siinä kohtaa aloin kallistua jo siihen suuntaan, että ehkä olisi parasta painua maate, mutta päätin kuitenkin pysytellä vain hievahtamatta nojatuolissa ja jatkaa villahousujen kutomista.
Se muuten kannatti! Väitänpä, että ensi viikolla villahousut saa jo käyttöön, niin hyvin ne viimeinkin eteni. Hyvä mä!
Vaan johan niistä löytyy valoa kerrakseen! Nauroinkin mukeloille, että ulkovalon käyttö on aivan turhaa, kunhan paukauttaa ikkunavalot aamulla päälle. Niin. Päädyin nyt kokeilemaan toimisiko kasvivalot myös hyvä herätysvalona itselle aamuisin, vaikka myönnettäköön. Eipä minulla pahemmin ole heräämisvaikeuksia ollut.
Palkit ovat edenneet vain piirun verran ja syykin on selvä. Eilen aamulla herätessäni toinen puoli harteista tuntui oudolta. En tiedä missä ihmeellisessä asennossa olen mahtanut yöni viettää, mutta suht pian heräämisen jälkeen oli selvääkin selvempää että oikean puolen lapaluun vieressä oli joku ihme jumitus. Eli ei.
Vaikka kuinka oli intopiukeana päättänyt, että suunnilleen koko päivä perustuu siivoiluun, kutomiseen ja erinäiseen määrään muuta käsin tehtävä touhuaa niin kukkua kanssa. Yksi menetetty lomapäivä noin ikäänkuin käsitöiden osalta. Ja imuroinninkin. Onneksi tilanne vaikuttaa nyt vähän paremmalta, joten josko sitä pystyisi palaamaan alkuperäiseen lomasuunnitelmaan.
Tähän loppuun vielä parin ikuisen lomalaisen kuulumisia. Toinen on päättänyt käyttää runsaasti aikaansa pönöttämällä sohvalla. Näky on suoraan sanottuna koominen. Toinen taas. Hän on kovasti rohkaistunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja nauttii suunnattoman paljon metsässä samoilusta. Ihmisen ja pyörät aiheuttavat edelleen suht voimakasta pelkoa, joten sikälikin metsäily toimii miljoona kertaa paremmin hänen kohdallaan.
Nojatuolin uumenista 