Kyllä se vaan niin on, että jos vähänkään seuraa päivän politiikkaa, niin johan siinä iskee fiilis siitä, että löyhässä hirressä tässä roikutaan. Kuvan majavaparka sopii hyvin kuvaamaan olotilaa, tokikaan majavaa ei tullut kuvaan aseteltua, sen puolen hoiteli torpan pahatapainen, itsepäinen ja ehdottoman jokapaikkaanmukaan-tyyppi.
Majava päätyi oksanhankaan roikkumaan ihan vaan siksi, että isäntä lähti pihahommiin ja palautti hetken pahatapaisen rähnäämistä kuunneltuaan tämän takaisin sisälle. Eihän se sellainen nyt sovi, jotenkin sitä mieltä oli osoitettava, joten mikäs. Majava hirsikiikkuun (oksanhankaan siis) roikkumaan ja se on siinä.
Temun outo tuote taas sopii noin yleensä ottaen kuvaamaan koko päivän politiikan tasoa. Peräsuolen lihasvalmistajalla on takuulla kohta monilla käyttöä, sillä tätä menoa sitä luonnollista käyttöä peräsuolelle on harvoilla. En vain jaksa ymmärtää, miten on mahdollista että samaan aikaan kiristetään rahahanoja köyhimmiltä ja annetaan lisää niille, joilla jo on.
Politiikka sikseen, siitä saa vain päänsäryn itselleen. Ehkä se olisi parasta yrittää opetella toimimaan kuin yksi parhaista kavereista. Ei vain seuraisi yhtään mitään mediaa, ei uutisia, ei tapahtumia, eikä vallankaan politiikkaa. Niistä kun tulee niin kovin surulliseksi, näin kuulin.
Pakko myöntää, minusta ei moiseen tietämättömyyteen olisi, Niin se on.
Vihdoinkin sain aikaiseksi. Nämä looppaamalla kudotut sukathan ovat odottaneet silmukointia takuulla jo ainakin parin kuukauden ajan. Aina on ollut muka joku muu projekti, johon on pitänyt keskittyä. Toisaalta, niinhän tosiaan on ollutkin, sillä olihan tässä vähän tilaustumppua, tilaussukkaa ja toki niitä omia villiksiäkin. Villikset nro 3 muuten roikkuu edelleen puikoilla.
Otin itseäni niskasta kiinni ja käytin useamman tunnin ihan vain silmukointiin. Yleensä katson hyvin tarkkaan kohdan, mihin kuvio tulee. Tällä kertaa iski joku aivopierufiilis ja laiskuus, enkä sitten jaksanut sen kummemmin mallailla kuvioinnin kohtaa ja arvaahan sen, miten siinä kävi. Ihan väärään kohtaan, tai no, oikeastaan kolmen silmukan verran väärään, joten purkamiseksihan se meni.
Tällä kertaa kuvioksi valikoitui se uudempi Tappara-logo ja päädyin silmukoimaan ensin kaikki valkoiset silmukat. En osaa muuten vieläkään päättää kumpi logo miellyttää omaa silmää enemmän, tämä uudempi vai se vanha. Sitä voisi testailla tässä lähipäivinä, sillä silmukoinnin päälle tuli viimeinkin kudottua loppuun toiset Tapparan sukat, nyt ne ovat sitten odotusvuorossa.
En tiedä tuleeko muille himokutojille kausia, jolloin on PAKKO kutoa kaikki keskeneräiset työt loppuun. Itsellä oli jossain kohtaa jopa tiukka sääntö siihen, että mitään EI laitella aluilleen ennen kuin puikot ovat tyhjenneet tekeillä olleista.
Sääntö oli varsin hyvä, ehkä siihen pitäisi palata uudelleen. Langalla kun on muisti ja sen muistin huomaa hyvin aina silloin, kun ottaa työn alle pidempään keskeneräisenä roikkuneen työn. Vaikka kuinka käsiala on tasan tarkkaan samaa kuin aiemmin, niin se pitkään puikoilla pingottuneena ollut kerros jää hassun näköiseksi aina siihen asti kunnes ottaa ja tekee viimeistelykastelun ja pingotuksen työlle.
Kuuntelin tuossa yhden kaverin juttuja siitä, kuinka hän ei ole saanut muutamaan vuoteen aikaa julkiseen hammashoitoon. Tai no, sai ajan puolen vuoden päähän, se tosin siirrettiin sen jälkeen taas puolella vuodella eteenpäin ja sen perään se sitten jo peruttiinkin ”aikojen uudelleen järjestelyyn” vedoten. Uutta aikaa ei ole näkynyt, vaikka se toki luvattiin hänelle ilmoittaa. Ja nyt hammashoidon numero on ollut jo useamman viikon ruuhkautunut, kai, tai jotain, mutta ketään sieltä ei ole kiinni saanut.
Toinen kertoi, kuinka hän miettii mihin ikääntyvä isoäiti pitäisi nyt laittaa. Ei ole tilaa missään julkisella puolella, yksityiselle puolelle taas ei ole varaa laittaa eikä isoäidin terveydentilakaan ole lekurien mielestä sellainen etteikö hän kotona pärjäisi. Ai siis kotona. Siis miten? Isoäiti eksyy omassa kodissaan, jalat pettää välillä alta, pissalirutkin saattaa pujahtaa keinutuoliin kun luulee olevansa vessassa sillä hetkellä ja parasta tietysti kaikessa, että hänhän saattaa häipyä ovista omille teilleen. Muisti ei vaan enää toimi.
Oma tytär toimii terveydenhuollon puolella. Opiskeli muutama vuosi sitten lähäriksi, niistä kun oli karmea pula. Pääsi töihin valmistuttuaan, sai vakipaikan ja kaikki. Sitten tuli se sote. Nyt on YT-neuvottelut käyty ja tulos on joko toiseen toimipisteeseen (autottomana matkaan menee yhteen suuntaan hyvinkin reilu tunti, koska suoria linjoja julkisilla ei mene) tai sitten ulos. Että voi ihan itse päättää.
Toinen tytär on ollut jo jonkin aikaa kuntouttavassa pajatoiminnassa sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Nyt tuli tieto, että pajatoiminnat lopetetaan PIRHAn toimesta. Just. Aika monelle pajatoiminta on ollut se reitti takaisin opiskelujen tai työelämän pariin. Enpä tiedä mihin nämä jo valmiiksi syrjäytymisvaarassa olevat heput sitten päätyvät. Yksin koteihinsa istumaan?
Samaan aikaan mm. näiden mainitsemieni hullutuksien keskellä runnottiin tunnin juna-ratahanke läpi. Hintalappu valtion osalta on 400 miljoonaa, siis MILJOONAA euroa. Siis mitä httiä täällä tapahtuu. Ihan noin niinku aikuisten oikeasti.
Eipä se taidakaan olla enää lottovoitto syntyä Suomeen.
Plääh, plaah ja pah! Tota valkoista moskaa sitten otti ja tulla paukahti taivaalta. EN arvosta. En vain ymmärrä kitinöitä ja kätinöitä lumen perään, kun on niin kivan valoisaa ja on niin ihanaa ja mukavaa ja ja ja… Siihen vielä perinteiset ”pitäshän sitä nyt vähän olla pakkastakin” niin hyi hiivattilainen. EI PITÄS EIKÄ OLE MUKAVAA! Jaiks!
Onneksi pihalle saa valoa muullakin keinolla kuin sillä lumella, aika huippukeino on esim ulkovalot. Kausivalot. Kynttilät. Ulkovalot. Ja toki ihan vain se perinteinen, valo ikkunassa. Se on itselle oikeastaan se miellyttävin vaihtoehto.
Toisella puolella maapalloa onkin sitten ihan eri meininki. On lämmintä, suorastaan kuumaa ja tunnelmakin kaiketi hieman hilpeämpi, väitän mä. Tai niin. Poika laitteli kuvia päivän touhuistaan. Morsmaikun töissä ollessa oli ollut ohjelmaa, joka oli alkanut ostosreissulla.
Jo aiemmin ruojake kertoi aikovansa tehdä lohisoppaa morsmaikulle tämän töissä ollessa ja tottahan se tiesi kalaliemikuutioiden metsästystä. Sepä se ei ollut ollutkaan ihan maailman helpoin homma, mutta vielä karmeampaa pihille pojalle oli varmastikin ollut hinta. Onneksi muut sopan emmeet oli helposti ja sopuhintaan saatavilla.
Poikahan vietti synttärinsäkin siellä maapallon toisella laidalla, morsmaikku oli yllättänyt tämän maidottomalla täytekakulla ja illallisella ”kunnon kokoisessa” lähikaupungissa eli Pattayalla. Niin. Kaupunki, missä morsmaikku asustelee on vain vaivaisen 300 000 asukkaan mesta, että toki. Pitäähän se päästä johonkin, missä on muitakin.
Nyt kun on pojan ruokaosasto käyty läpi voidaankin siirtyä lintuihin. Ruokinta-automaatti sai lisukkeeksi kuorittua kauraa ja lintuset tuntuu kovin pitävän auringonkukansiemen-kauraseoksesta. Pääsääntöisesti tipusten tanko-osasto on ollut Tinttiä, mutta ajattelinpa kokeilla väliin myös rasva-pähkinätankoa. Saapa nähdä mikä meno lintujen ruokintapaikalla sen jälkeen on.
Joskus vuosikausia sitten mietin, että mitä ihmettä keksisi käpäliin tenaville jotka ovat motorisesti kovin levottomia. Tarkkaavuus oli mitä oli, samoin keskittyminen, eikä opetuksen seuraamisesta tullut mitään kun joka välissä tarkkaavuus suuntautui ihan muualle kuin piti.
Suurin osa keskittymistä tukemaan tarkoitetuista stressipalloista, hypistelynauhoista ja venyvistä hypistelymadoista tuppasi muuttumaan leluiksi hetkessä eikä sormispinnereiden ääntä kestänyt luokassa kukaan ilman riehaantumista tutkimaan niiden liikkeitä yhden tyypin pöydän ääreen.
Jostain kumman syystä päädyin kokeilemaan keskosvauvoille ajateltuja mustekaloja, päädyin tosin samantien unohtamaan niiltä silmät, sillä niihinhän se tarkkaavuus tuppaa sitten helposti suuntautumaan. Ja voin muuten kertoa, näitä on tullut tehtyä vuosien varreilla kymmenittäin ja edelleen nämä ovat osoittautuneet kaikista parhaiksi meidän porukalle.
Alkuperäinen ohje löytyi muistaakseni Maaseudun tulevaisuudesta vai olisiko sittenkin ollut Kodin kuvalehti tai joku vastaava, nykyään nämä menee ihan näppituntumalla ja muistista. Eli näin:
luodaan alkuun 6 kiinteää silmukkaa (ks) aloituslenkin ympärille
kerros 2 ks jokaiseen silmukkaan
kerros *1 ks, 2 ks samaan silmukkaan* , toista vielä 5 kertaa eli yhteensä 18 silmukkaa
kerros *2 ks, 2 ks samaan silmukkaan* toista vielä 5 kertaa eli yhteensä 24 silmukkaa
kerros 1 ks jokaiseen silmukkaan eli 24 kiinteää silmukkaa
kerros *3 ks, 2 ks samaan silmukkaan* toista vielä 5 kertaa eli 30 silmukkaa
kerros 1 ks jokaiseen silmukkaan eli 30 silmukkaa
kerros 1 ks jokaiseen silmukkaan eli 30 silmukkaa
kerros 1 ks jokaiseen silmukkaan eli 30 silmukkaa
kerros *3 ks, 2 ks yhteen* toista vielä 5 kertaa eli kerroksen silmukkamäärä vähenee takaisin 24 silmukkaan
kerros 1ks jokaiseen silmukkaan
Kymppikerroksen jälkeen päättele lanka. Tee sen jälkeen mustekalan vatsa ja lonkerot eli toista kerrokset 1.-3. ja aloita tämän jälkeen lonkerot virkkaamalla *40 kjs, palaamalla takaisin vatsaan virkkaamalla 1ks jokaiseen kjs, siirry vatsassa seuraavaan reunasilmukkaan piilosilmukalla*, toista *-* viidesti ja päättele lanka.
Täytä vanulla ja yhdistä ompelemalla kappaleet yhteen. Helppoa kuin heinän teko ja muuten ihan älyttömän hauska ”aivot narikkaan”-tyyppinen väkertely. Lisäksi näitä voi tehdä liki langasta kuin langasta, itse olen käyttänyt näihin seiskaveikan ja puuvillalankojen jämälankakeriä.
Vietimme päivän kulttuurin parissa eli lähdimme julkisilla tutustumaan Museokeskus Vapriikkiin, joka on todellakin aina kokemisen ja näkemisen arvoinen paikka.
Alkuun ohjelmassa oli Postimuseo, jossa meillä oli opastettu kierros. Tuntui aika älyttömältä ajatella, että reilu sata vuotta sitten postikortti Euroopasta oli lähes varmuudella saajallaan (oletusarvoisesti kaupunkialueella asuvalla) jo seuraavana päivänä.
Miten ihmeessä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa ihan pelkästään kotimaan sisäisen postin tulossa menee päivä- tai jopa viikkokausia? Tiedän, posti on muuttunut pitkälti digimuotoon, mutta silti. Aikamoista ollut meininki tuohon maailman aikaan.
Pyörähdimme myös luonnontieteellisessä museossa, oli varsin hauskaa kokeilla paljonko eri eläimet oikeasti painaa. Piikkisika oli hulvattoman hauskan näköinen ja valkohäntäpeurat kerrassaan ihastuttavia. Hirven oikean koonkin muisti jälleen kummasti, kun sen näki luonnollisessa koossa.
Ehkä eniten itseä kuitenkin sykähdytti kivimuseon näyttely. Aivan käsittämättömän upeita värisävyjä ja säihkettä löytyy maaperästämme, aina sitä ei oikein edes tahdo ymmärtää. Samalla jäin miettimään, että millä ihmeellisellä keinolla alakuvassa näkyvä valtava kivi, muistaakseni ametisti, on saatu noin upeana isona kappaleena irti maaperästä.
Pelimuseo tuli tutkittua siinä samalla, etenkin lapsia se tuntuu aina riemastuttavan. Itselle pelimuseon sykähdyttävintä antia taitaa olla lähinnä suoraan -70/-80 lukujen taitteelta oleva huone ja sen sisustus. Siellä oli ihan pakko istua hetki tuijottelemassa kirjahyllyn koristenukkeja, kokkikerhon kokkailukortteja ja tietysti kunnon vanhan ajan mustavalkotelkkaria.
Huoks. Huoks, huoks ja vielä kerran huoks. Paitsi, että inhoan talvea niin inhoan myös kylmää autoa, niinpä tuppaan laittamaan auton lämppäripiuhaan heti kun lämpötila on lähellä nollaa. Niin tein tälläkin kertaa aamun pimeinä tunteina.
Takana oli superhyvin nukuttu yö, verkkainen aamu ja työmaalle lähtöä siinä touhuilin. Autohan on torpan nurkalla piuhassa ja koska ärsyynnyn myös kaiken maailman jatkojohtovirityksistä olen aikaa sitten päätynyt ratkaisuun, jossa piuha tulee suoraan seinästä.
Sen ongelma on toki se, että piuha jää tuolloin roikkumaan noin parinkymmenen sentin korkeudelle, mutta toisaalta se ei haittaa, sillä aamuisin auton ympärillä ei kulje kukaan muu kuin allekirjoittanut itse. Ja niinhän se oli tälläkin kertaa.
Olen myös opetellut tyylin, jossa hoen itselleni taajaan siitä hetkestä kun vedän eteisessä kengät jalkaan, että muista lämppärinjohto. Olenpa kerran onnistunut lähtemään töihinkin niin, että se helketin johto oli vielä kiinni paitsi pistorasiassa myös autossa. Se tosin tapahtui joskus reilut kymmenen vuotta sitten, mutta silti.
Niinpä tälläkin kertaa hoin itselleni mantraa ”muista johto, muista johto”, siinä samalla kun kiskoin niitä kenkiä ja asettelin käsilaukkua olalle. Ja sitten tapahtui jotain. Tiedättekö. Se ikävikajuttu. Että kun muisti on hitokseen hyvä, mutta hittolaisen lyhyt. Eikä sen seuraksi sovi mikään, mikä sotkisi kuvioita, pitää olla tarkka rytmi ja toimintamalli.
Niinpä niin. Ulkorappusille astuessani hoksasin, että kas. Mies on nostanut yöllä ennen nukkumaan tuloa roskiksen kuistin lattialle. Että josko olisin niin kiva ja mukava, että nappaisin sen matkaan ja kiikuttaisin roskikseen samalla kertaa kun kuitenkin ovesta kuljen.
Siinähän se virhe sitten tulikin. Niin vain katosi mantrat mielestä ja emäntä reippain askelin kohti roskista, joka sijaitsee tietysti siellä torpan toisella nurkalla, siis siellä mihin ei kannata mennä jos ei muista reitillä olevaa johtoa.
Jep jep. Siellä sitä oltiin sitten kylkirähmällään auton nokan edessä. Roskapussi pysyi kyllä hienosti kädessä, laukku olalla ja kas, toisessa kädessä keikkui vielä puhelinkin. Ja mitä tekee emäntä ensimmäisenä?
No tietysti kurkkaa, että eihän nyt vaan prkl kukaan naapureista nähnyt kun emäntä kellottelee kyljellään. Huoks. Huoks, huoks ja huoks. Ikävintähän tässä tapahtumasarjassa on se, että vasen käsi oli se joka sai siipeensä. Se samainen käsi kun on se, joka on kiukutellut jo kuukausitolkulla, epäilen rannetuppitulehdusta.
Epäilen toki muitakin asioita kyseisen käden kohdalla, hämäävää vain on se, että myös oikea ranne tuppaa usein olemaan kipeä, mutta sen kohdalla kipu tulee enemmänkin kausittaisena eikä selity oikein millään tekemisellä. Toki oikea rannekin otti hieman itseensä, mutta se taisi johtua lähinnä siitä tärähdyksestä.
Että niin. Josko sitten seuraavalla kerralla ei mitään seikkailuja roskikselle, ei ainakaan ennen kuin auto on käynnissä. Tuossa kohtaa kun viimeistään tulee se piuhakin irrotettua.
Huoks. Minähän en todellakaan pidä talvesta, en yhtään. Pikkujoulujen jälkimainingeissa päätin kuitenkin lämmittää saunan, joten toppahaalari päälle, kirves kouraan ja klapeja pilkkomaan. Viime vuosina on tuntunut siltä, että tilatut klapit on aina aivan liian isoja, joten kirveen käyttö on muuttunut kiinteäksi osaksi saunomista.
Toisaalta, siinä saa hyvät alkulämmöt kun niitä mäiskii, lisälämpöä saa sitten siitä, että kantaa vedet sisältä ämpäreissä ulkosaunalle. Pääasia oli kuitenkin se, että saunassa oli ihanan lämmintä istuskella, vaikka ulkona olikin pakkasta.
Pääsyin nostamaan pelargonin, tämän seonneen mallin, kylmän kuistin ikkunalta sisälle ennen pakkasta ja lunta, onneksi. Todennäköisesti kukinta jatkuu vielä muutaman päivän, ehkä jopa viikon ajan. Tarkoitus olisi kokeilla pelargonin talvetusta, viime talvena testasin viemällä pelargonit kylmään kellariin, mutta liekö sitten se pikku-unohdus, eli kastelu jäi kokonaan hoitamatta, aiheutti pettymyksen.
Eipä ne enää lähteneet kasvuun talven jälkeen, joten tänä vuonna taidan testata versiota jossa vien pelargonin viileään vinttikomeroon, josko vaikka muistaisi kastelunkin hoitaa kun ei tarvitse kellariin rämpiä.
Pikkujoulujen ja saunonnan perään torpassa oli hieman väsähtänyttä väkeä, joten ruoaksi valikoitui ihan vain tilattua pizzaa. Mies otti salaatin, nuorimmainen poika kananugetteja ja pakko se on myöntää, että sekä miehen että pojan eväät oli miljoona kertaa paremmat kuin pizzani oli. Selitys lienee se, että emme tilanneet eväitä pizzeriasta vaan ihan perusruokaravintolasta, Patarouvasta.
Täytteitä pizzassa oli kyllä runsaasti ja hyviäkin ne oli, mutta pohja oli omituinen, venyvä ja höttöinen samaan aikaan. Seuraavalla kerralla olen viisaampi ja otan listalta jotain muuta kuin pizzaa, sikäli kun nyt tulee samasta paikasta tilattua vielä.
Joulua kohtihan tässä mennään, tahtoi tai ei. Työpaikan pikkujoulut tuli vietettyä, varustauduin kyseisiin kekkereihin tasan kahdella tärkeällä asialla eli tuhkis, tottakai, ja viini. Enpä ole muuten aiemmin nähnyt viiniä myytävän tässä koossa pahvitetrassa.
Tätä viiniä voin kyllä suositella valkkareiden ystäville, varsin hyvää vaikka en koko tetraa saanutkaan tuhotuksi kekkereissä. Itseäni hieman hirvitti ennalta sana ”buttery”, mutta en minä nyt voisen makuiseksi tätä luokittelisi.
Toisaalta kuuntelin muutama aika sitten radiolähetystä, jossa kerrottiin että viiniasiantuntijat toivovat viinien makusanoille uusintaa. Lievää haastetta tuo ilmeisesti kaikille makujen luokittelu tyyliin ”nahkainen”, ”esterinen” ja ”piikivimäinen”, näin esimerkkinä mainittuna.
Näin peruskuluttajana on kieltämättä vaikea ymmärtää miksi joku viini maistuisi esteriseltä, etenkin kun en tiedä miltä Esteri maistuu. En tiedä myöskään miltä piikivi maistuu, joten niin. Outoja luokitteluja ovat ne. Ymmärrän jos joku viini on ”runsas”, ”rönsyilevä” tai vaikka ”vetinen”, mutta iso osa sanastosta ei kyllä avaa mitään viinin mausta.
Niin, ne pikkujoulut. Tarjoilut oli mahtavat, ihan hitokseen hyvät ruoat oli tarjolla. Lisäksi meitä hemmoteltiin improteatterilla, esiintymässä oli Kureliivit ja jaloimmat reidet-ryhmä. Esitys oli kerrassaan mainio, jopa siinä määrin että pisti ärsyttämään.
Ei suinkaan se, että esitys oli mainio, vaan se, että ripsarit päätyi juuri sinne minne olin kotona pelännytkin niiden päätyvän eli poskille. Kiva. En ole vuosikausiin käyttänyt ripsaria kuin ehkä kerran pari vuodessa, sillä silmät ei oikein pidä ripsarista.
Olen kokeillut vaikka mitä merkkejä, mutta ei. Aina iskee sama ongelma, samantien kun on ripsaria laitellut alkaa julmettu kutina ja kihelmöinti. Mitään vaikutusta en ole huomannut olevan sillä, onko kyseinen ripsari allergiaystävällistä, eläimillä testaamatonta tai testattua tai mitä vaan. Aina sama juttu.
Väitän jopa, että osaan laittaa ripsaria juuri sinne, minne kuuluukin eli vain ripsiin. Aika-ajoin olen miettinyt ripsipidennyksien ottamista, mutta enpä ole vielä tähän päivään mennessä uskaltanut moiseen lähteä. Epäilen suuresti, että niissä käytettävät liimat aiheuttaisi juuri tämän saman kutina-ärsytys-silmävuoto-tilan, ja sehän se olisikin kivaa.
Jos jollain on heittää tähän joku hyvä vinkki mahdollisesti ei-ärsyttävästä ripsarista tai siitä, toimiiko ripsipidennysten liima myös herkkäsilmäisille, niin antaa tulla vaan.
Vasemmalla kuva juuri viimeistellyistä, märistä sukista ja oikealla sukat viimeistelyn jälkeen kuivina. Lankana näissä sukissa toimi 7-veljestä värit 048 (kallio) ja 646 (kupari), kuvion langat kaivelin jämälankaosastolta. Puikot 3,5 pyöröt ja sukkien koko 43.
Alkuun loin kuparilla 60 silmukkaa, kudoin 2o, 2n-joustinta noin 10 kerrosta ja vaihdoin kallioon sekä suoraan neuleeseen. Kudoin vartta kaikkineen noin 50 kerrosta ennen joustinta. Silmukoin kuviot aiemman mallin mukaisesti ennen kuin aloitin joustimen, silmukointiin meni hyvinkin kymmenkunta tuntia, ehkä jopa piirun enemmän.
Varren joustinta aloittaessani kavensin samalla pois yhteensä 4 silmukkaa -> 56, ja kudoin joustinta jälleen sen kymmenkunta kerrosta. Kantapään tein kuparin värillä vahvennettuna 27 silmukalla, jonka jälkeen vaihdoin takaisin kallio-väriin ja tein kiilakavennuksia, kunnes puikoilla oli jälleen 56 silmukkaa.
Kun kärkiosan mitasta puuttui 6 senttiä vaihdoin jälleen kupariin ja aloitin sädekavennukset parin kerroksen jälkeen. Päättelyt ja sukat likoamaan veteen, loraus pyykkietikkaa sekaan, kuivemmaksi puristelu pyyhkeen sisällä ja blokeille kuivumaan.
Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin niin nämä langat oli raskaat kutoa. Kupari-väri ei tuntunut liikkuvan yhtään puikoilla, se oli karheaa ja todella jäykkää. Kalliokin oli karheaa, mutta ei sentään niin jäykkää kuin kupari oli ollut, joten sen kutominen kävi hieman helpommin. Valmiiksi ne nyt kuitenkin sain ja sehän se oli pääasia.
Nojatuolin uumenista 