Huoks. Minähän en todellakaan pidä talvesta, en yhtään. Pikkujoulujen jälkimainingeissa päätin kuitenkin lämmittää saunan, joten toppahaalari päälle, kirves kouraan ja klapeja pilkkomaan. Viime vuosina on tuntunut siltä, että tilatut klapit on aina aivan liian isoja, joten kirveen käyttö on muuttunut kiinteäksi osaksi saunomista.
Toisaalta, siinä saa hyvät alkulämmöt kun niitä mäiskii, lisälämpöä saa sitten siitä, että kantaa vedet sisältä ämpäreissä ulkosaunalle. Pääasia oli kuitenkin se, että saunassa oli ihanan lämmintä istuskella, vaikka ulkona olikin pakkasta.
Pääsyin nostamaan pelargonin, tämän seonneen mallin, kylmän kuistin ikkunalta sisälle ennen pakkasta ja lunta, onneksi. Todennäköisesti kukinta jatkuu vielä muutaman päivän, ehkä jopa viikon ajan. Tarkoitus olisi kokeilla pelargonin talvetusta, viime talvena testasin viemällä pelargonit kylmään kellariin, mutta liekö sitten se pikku-unohdus, eli kastelu jäi kokonaan hoitamatta, aiheutti pettymyksen.
Eipä ne enää lähteneet kasvuun talven jälkeen, joten tänä vuonna taidan testata versiota jossa vien pelargonin viileään vinttikomeroon, josko vaikka muistaisi kastelunkin hoitaa kun ei tarvitse kellariin rämpiä.
Pikkujoulujen ja saunonnan perään torpassa oli hieman väsähtänyttä väkeä, joten ruoaksi valikoitui ihan vain tilattua pizzaa. Mies otti salaatin, nuorimmainen poika kananugetteja ja pakko se on myöntää, että sekä miehen että pojan eväät oli miljoona kertaa paremmat kuin pizzani oli. Selitys lienee se, että emme tilanneet eväitä pizzeriasta vaan ihan perusruokaravintolasta, Patarouvasta.
Täytteitä pizzassa oli kyllä runsaasti ja hyviäkin ne oli, mutta pohja oli omituinen, venyvä ja höttöinen samaan aikaan. Seuraavalla kerralla olen viisaampi ja otan listalta jotain muuta kuin pizzaa, sikäli kun nyt tulee samasta paikasta tilattua vielä.
Joulua kohtihan tässä mennään, tahtoi tai ei. Työpaikan pikkujoulut tuli vietettyä, varustauduin kyseisiin kekkereihin tasan kahdella tärkeällä asialla eli tuhkis, tottakai, ja viini. Enpä ole muuten aiemmin nähnyt viiniä myytävän tässä koossa pahvitetrassa.
Tätä viiniä voin kyllä suositella valkkareiden ystäville, varsin hyvää vaikka en koko tetraa saanutkaan tuhotuksi kekkereissä. Itseäni hieman hirvitti ennalta sana ”buttery”, mutta en minä nyt voisen makuiseksi tätä luokittelisi.
Toisaalta kuuntelin muutama aika sitten radiolähetystä, jossa kerrottiin että viiniasiantuntijat toivovat viinien makusanoille uusintaa. Lievää haastetta tuo ilmeisesti kaikille makujen luokittelu tyyliin ”nahkainen”, ”esterinen” ja ”piikivimäinen”, näin esimerkkinä mainittuna.
Näin peruskuluttajana on kieltämättä vaikea ymmärtää miksi joku viini maistuisi esteriseltä, etenkin kun en tiedä miltä Esteri maistuu. En tiedä myöskään miltä piikivi maistuu, joten niin. Outoja luokitteluja ovat ne. Ymmärrän jos joku viini on ”runsas”, ”rönsyilevä” tai vaikka ”vetinen”, mutta iso osa sanastosta ei kyllä avaa mitään viinin mausta.
Niin, ne pikkujoulut. Tarjoilut oli mahtavat, ihan hitokseen hyvät ruoat oli tarjolla. Lisäksi meitä hemmoteltiin improteatterilla, esiintymässä oli Kureliivit ja jaloimmat reidet-ryhmä. Esitys oli kerrassaan mainio, jopa siinä määrin että pisti ärsyttämään.
Ei suinkaan se, että esitys oli mainio, vaan se, että ripsarit päätyi juuri sinne minne olin kotona pelännytkin niiden päätyvän eli poskille. Kiva. En ole vuosikausiin käyttänyt ripsaria kuin ehkä kerran pari vuodessa, sillä silmät ei oikein pidä ripsarista.
Olen kokeillut vaikka mitä merkkejä, mutta ei. Aina iskee sama ongelma, samantien kun on ripsaria laitellut alkaa julmettu kutina ja kihelmöinti. Mitään vaikutusta en ole huomannut olevan sillä, onko kyseinen ripsari allergiaystävällistä, eläimillä testaamatonta tai testattua tai mitä vaan. Aina sama juttu.
Väitän jopa, että osaan laittaa ripsaria juuri sinne, minne kuuluukin eli vain ripsiin. Aika-ajoin olen miettinyt ripsipidennyksien ottamista, mutta enpä ole vielä tähän päivään mennessä uskaltanut moiseen lähteä. Epäilen suuresti, että niissä käytettävät liimat aiheuttaisi juuri tämän saman kutina-ärsytys-silmävuoto-tilan, ja sehän se olisikin kivaa.
Jos jollain on heittää tähän joku hyvä vinkki mahdollisesti ei-ärsyttävästä ripsarista tai siitä, toimiiko ripsipidennysten liima myös herkkäsilmäisille, niin antaa tulla vaan.
Vasemmalla kuva juuri viimeistellyistä, märistä sukista ja oikealla sukat viimeistelyn jälkeen kuivina. Lankana näissä sukissa toimi 7-veljestä värit 048 (kallio) ja 646 (kupari), kuvion langat kaivelin jämälankaosastolta. Puikot 3,5 pyöröt ja sukkien koko 43.
Alkuun loin kuparilla 60 silmukkaa, kudoin 2o, 2n-joustinta noin 10 kerrosta ja vaihdoin kallioon sekä suoraan neuleeseen. Kudoin vartta kaikkineen noin 50 kerrosta ennen joustinta. Silmukoin kuviot aiemman mallin mukaisesti ennen kuin aloitin joustimen, silmukointiin meni hyvinkin kymmenkunta tuntia, ehkä jopa piirun enemmän.
Varren joustinta aloittaessani kavensin samalla pois yhteensä 4 silmukkaa -> 56, ja kudoin joustinta jälleen sen kymmenkunta kerrosta. Kantapään tein kuparin värillä vahvennettuna 27 silmukalla, jonka jälkeen vaihdoin takaisin kallio-väriin ja tein kiilakavennuksia, kunnes puikoilla oli jälleen 56 silmukkaa.
Kun kärkiosan mitasta puuttui 6 senttiä vaihdoin jälleen kupariin ja aloitin sädekavennukset parin kerroksen jälkeen. Päättelyt ja sukat likoamaan veteen, loraus pyykkietikkaa sekaan, kuivemmaksi puristelu pyyhkeen sisällä ja blokeille kuivumaan.
Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin niin nämä langat oli raskaat kutoa. Kupari-väri ei tuntunut liikkuvan yhtään puikoilla, se oli karheaa ja todella jäykkää. Kalliokin oli karheaa, mutta ei sentään niin jäykkää kuin kupari oli ollut, joten sen kutominen kävi hieman helpommin. Valmiiksi ne nyt kuitenkin sain ja sehän se oli pääasia.
Marraskuun kunniaksi marraskuun kaktus (oletan, että kyseessä on nimenomaan marraskuun, ei joulu) päätti avata nuppujaan, joten kyllä nyt kelpaa. Lisääkin niitä tuntuu tulevan hieman kuin sieniä sateella, joten nähtäväksi jää kauanko sen kukinnasta saa tällä kertaa nauttia.
Taivaskin oli todella kummallisen näköinen aamuviideltä, oli ihan pakko napata kuva siitä sillä harvoin siihen aikaan aamusta näkyy sinistä taivaalla tähän aikaan vuodesta. Kuvassa sininen näyttää tosin ikävästi enemmänkin tummanharmaalta, mutta voin kertoa. Sinistä se oli paljaalla silmällä katsoen.
Tein muuten aivan mielettömän hyvän kirpparilöydön tällä viikolla. En ole mikään kirppareiden kiertäjä, mutta facen kirppariryhmät saavat kyllä osakseen huomioni. Sieltä on tullut hankittua ajoittain jotain tarpeellisia kapineita ja yksi pitkään kaipaamani osui ihan yhtäkkiä näkösälle. Tupperwaren Exlusive-sarjaa olen koettanut bongailla ja kas, joku oli laittanut isomman satsin niitä myyntiin ja vieläpä todella halpaan hintaan.
Itselle on vuosien varrella kertynyt erinäisiä sarjan kulhoja, mm herkkuhissi on edelleen ihan peruskäytössä suolakurkuilla. Lisäksi itsellä on yksi pieni (450ml) kulho ja 350-millilitrainen tarjoiluvati, sekä 2,1-litrainen ja 3,5-litrainen tarjoilukulho. Sarjaan kuului myös 1,1-litrainen tarjoilukulho, mutta valitettavasti yksi edellisistä koiristamme muutti sen atomeiksi, joten muutamaan kertaan olen toivonut moisen jostain bongaavani.
Ja ah, mikä onnenpotku! Myyntiin laitetussa sarjassa oli 2l ja 350ml tarjoiluvadit sekä viisi kulhoa, pienin oli 450ml, ja sen jälkeen mentiin perustahdilla 1,1l, 2,1 l ja vielä 3,5l. Kirsikkana kakun päällä oli vielä 6-litrainen kulho, joten hiphei! Nyt on kulhoja riittämiin! Ja niin se hinta. 20 euroa koko sarjasta kansineen. Jes!
Paitsi, että kulho-osasto on nyt kunnossa niin töistä palaillessa kurvailin postin kautta, sillä Tapparan juhlakauden pelipaita saapui viimeinkin. Tilauksestahan on aikaa jo likemmäs kaksi kuukautta, eli oli aikakin. Melkeinhän tässä pitää lähteä halliin peliä katsomaan, nyt kun on pelipaitaosasto päivitetty.
Villasukatkin alkaa olla loppusuoralla, onneksi, ja ihan himppasen on villiksetkin edenneet, ne kun oli vuorostaan mukana työpaikan kokouksessa. Ehkäpä ne villasukat vielä tänään valmistuu, toiveita ainakin moiselle on.
Tsädäm, sanon mä! Laitoin ihan suosilla aamusta hösseliksi loppujen silmukointien osalta ja niin vain sain kuin sainkin ne valmiiksi ennen töihin lähtöä. Iltapäivällä olikin sitten jälleen yksi koulutus (nythän ei ole tähteellä sitten enää kuin 11…) ja kolmituntisen etäkoulutuksen seurailin mukavasti nojatuolissa läppäri sylissä ja kuulokkeet korvilla.
Aihe oli äärettömän mielenkiintoinen, Autismiliiton sivuilta voi hakea myös PDA/EDA-kirjosta lisätietoa ja löytyyhän sieltä paljon erilaista materiaalia, tietoa koulutuksista ja oppaita, jos niille kokee tarvetta. Kaikkineen, hyvin käytetty kolmituntinen, sanon mä.
Toki sen kolmituntisen aikana ennätin juoda myös kolme kupillista kahvia ja hei, sain kumpaankin villasukkaan tehtyä kantapäät. Ruokaillakin ennätin, etäkoulutukset ovat juuri ne oikea tapa opiskella itselle.
Jäljellä olevista koulutuksista 7 on lähikoulutuksia, mutta menee ne nekin, ainoa mikä niissä aina jotenkin väsyttää itseä on siirtymät. Onneksi ne kaikki järjestetään TAKKissa eli siellä omassa alkuperäisessä opinahjossa, joten perille löytää ilman karttaakin ja tottahan minä hyödynnän liikkumisessa linja-autoa ja junaa, kuka hittolainen sitä nyt lähtee pysäköintipaikkoja metsästämään saati maksamaan älyttömiä summia siitä, että auto seisoo jossain kadunlaidassa.
Tuli siinä aamun hämärinä tunteina soiteltua pojankin kanssa, siis sen, joka siellä morsmaikkunsa luona hengailee. Siellä kello oli hyvinkin jo likellä puolta päivää, itse olin vielä töihinlähtökuopissa kotosalla. Luonnollisestikaan äidillä ei ollut mitään sen kummempaa asiaa, kuin äärimmäisen tärkeä kysymys, jota äiti pyöritteli pitkään mielessään muita kuulumisia kuunnellessa. Juu ei. Eipä ole poika vielä miettinyt yhtään kotiutumisajankohtaansa. Höh.
Näin ollen voinen jo nyt sanoa, että poika ei todellakaan ole kotona 23-vuotissyntymäpäivänään, sehän kun on jo ensi viikolla. Voikohan kakun lähettää videopuhelulla?
Voi huokaus! On siinä hommaa. Vaikka kuinka hanakasti ja ahkerasti silmukoi, niin hittolainen, että on hidasta puuhaa. Toinen homma, mikä on hankala, on lukeminen yhtäaikaa kun yrittää kutoa tai silmukoida. Eli pääosin mennään dokkareilla, enkun kielisillä, sillä niiden kanssa riittää kun kurkkaa silloin tällöin ruutuun.
Ja sitten se miljoona kertaa tarjottu ratkaisu, äänikirjat. Ei muuten onnistu. Itselläni ainakin menee kirjan juoni täysin ohi, sillä kas. Minähän jään kuuntelemaan vain ja ainoastaan lukijan ääntä ja erilaisia äänen nousuja ja laskuja, erilaisia nyansseja, joita lukija tarinaan antaa äänellään. Ja sitten havahdun ja totean, että hittolainen. Mitä siinä nyt edes tapahtui? Eli juu. Ei onnistu. Onneksi IKJ on nähtävillä myös leffana, mutta tokihan kirja on aina kirja.
IKJ on muuten siitä hauska kirja, että vaikka se on ns. lasten kirja, niin se on varsin nautinnollinen myös aikuisena. Leffanakin se menee ihan hyvin, myös aikuiselle ja saattaa olla jopa parempikin elokuvana, ainakin ajoittain. Toinen sellainen kirja, jonka luin aikaa sitten ja näin myös leffana, on Forrest Gump. Leffasovitus on aivan upea, en väitä, mutta kirjana se oli jostain syystä vielä parempi.
Kovin hankalaa on kuulemma myös aikaisin tuleva pimeys. Itseäni ei pimeys niinkään haittaa, etenkään nyt kun keksin laitella ikkunaan kasvivalot. Niinhän se on kuin kesäpäivä ikkunaan päin kun kurkkaa. Mutta joo, en väitä. Se on hankalaa itsellekin silloin, kun lähtee tumman koiran kanssa ulkoilemaan omaan pihaan. Meidän pirtin pihavalaistus on sysipska, koirahan katoaa varjoihin tuosta vain. Toisaalta, eipä tarvitse katsella kun se kykkii jossain varjossa asioillaan.
Mies käyttää koiraa usein metsässä, jossain susirajan takana tarpovat, pilkkopimeässä. Miehellä nyt on toki otsalamppu päässä, että näkee eteensä, mutta koirahan ei valoja itselleen kaipaa. Se nauttii täysin rinnoin pimeästä, hiljaisesta metsästä ja hajuista, joita maasta nousee. On siinä ollut jännityksensäkin.
Yhdellä kertaa, muutama vuosi takaperin kun kävivät vielä aika-ajoin iltahämärissä metsässä samoilemassa, olikin koira lähtenyt jolkottelemaan hirven vieressä ja siinä vaiheessa kun sekä hirvi että koira oli kadonnut näköpiiristä oli mies ollut täysin varma, että sinne meni.Eipä sitten mennytkään, koira kyllästyi hirven typerään ja päämäärättömään lönköttelyyn ja päätti palata takaisin.
Tätä nykyä käynnit ajoittuvat miehen iltavuorojen perään tapahtuviksi, eli käyvät useimmiten puolilta öin metsässä rämpimässä. Jännitysmomenttia riitti viikko-pari takaperin, kun olivat metsässä olleet hölköttelemässä ja mies oli rasahteluista päätellyt koiran kulkevan edellään. Silmätkin sieltä osui välillä otsalampun valokiilaan ja jossain kohtaa mies oli sitten jo viheltänyt koiraa palaamaan takaisin luokseen.
Koira ilmaantui paikalle miehen selän takaa, ja kas. Edelleen rasahtelu edellä jatkui, aina välillä osui silmien kiiluminenkin näköpiiriin sieltä metsän syvyyksistä. Ilves kenties? Minä en uskaltaisi moisia reissuja öisessä metsässä tehdä, en ainakaan ilman pauhaavaa poppikonetta, muutamaa rämisevää kattilan kantta ja kenkien varsissa kiliseviä kulkusia, niin se kuulkaa on.
Loppuun vielä ihastuttava päivän kuva-arvoitus. Mikäpäs se siinä kuvassa onkaan? Ei, kyseessä ei ole näyteastia. Ei, ei myöskään mitään pakastimesta sulamaan kaivettua. Niin, sehän on kuulkaa mustaa makkaraa, ihan aitoa Tapolaa! Ilahdutin miestä suuresti ja toin töistä tullessani rescueruokaa kipollisen. Todella hyvä systeemi, rescueruoka siis.
Meille töihin kyseinen palvelu laskeutui vajaa vuosi sitten ResQ Clubin muodossa ja aina välillä on viikkoja, jolloin tuntuu, että ruoat osuu juuri eikä melkein itselle ja pojalle passeleiksi. Rasiaan mahtuu suunnilleen 800g evästä ja kyseinen rasiallinen maksaa 2 euroa, joten hiphei!
Kuten arvata saattaa, niin viime aikoina on tullut harvemmin tuotua rescueruokaa kotiin, sillä poikahan hengaa siellä morsiamellaan. Itsehän syön ruoat ihan sellaisenaan ja poika taas tuunaa niistä mitä ihmeellisempiä annoksia itselleen paistinpannulla.
Se 800g on hieman liikaa ihan vain yksin vetää, joten niin. Eipä ole juurikaan tullut tuotua. Paitsi nyt, kun mies kuuli, että listalla on juur sitä Tapolaa. Joka on toki hyvää, mutta josta oma mahani ei oikein välitä. Että jos hänelle. Ja ihan itse hän sitten koko satsin söikin.
Pientä edistystä tapahtunut villisten osastolla, mutta aika tuppasi menemään enemmänkin villasukkien silmukoinnissa. On se vaan hitokseen aikaa vievää hommaa. Neljä tuntia ja mitä hiivattia. Vasta toisen sukan varressa on leijona ja kehykset, pohjaväri ja kirjainten väri vielä puuttuu. Olisi varmastikin ollut helpompaa ja nopeampaa toteuttaa ne Suomen liput, mutta mistä lie mieleen putkahti aiemmin tekemäni MM-Leijonat.
No tällä mennään. Josko tässä jossain kohtaa saisi silmukoitua kumpaisenkin valmiiksi, jostain kumman syystä villisten kutominen houkuttaa enemmän. Kovasti olen mallaillut erivärisiä Dropsin lankoja villisten seuraksi, mutta näkee nyt saanko aikaiseksi ja teen vielä sen pitkän villapuseron itselleni.
Näihin pyöryköihin tuli kyllä itse jämähdettyä ja kiksauduttua niin, että pakkohan se oli taas 800 grammaa jauhelihaa pyöritellä pyöryköiksi. Tomaattiliemessä kypsentäminen on ehkä paras juttu ikinä, pyörykät pysyy ihanan pehmeinä ja maut ovat taivaalliset. Ihan vain ulkonäön vuoksi otin lautaselle lisäksi vähän pastaa.
Hieman ihmetystä päivään aiheutti toki lintulauta. Lintuja näyttää olevan eväällä kokolailla saman verran kuin aiempina vuosinakin, mutta ruokaa tuntuu kuluvan enemmän. Miten se on mahdollista? Tuskin sitä selittää sekään, että aiemmin ruokailemassa kävi yksi orava, nyt olen pariin kertaan todistanut kahden oravan reviirikiistaa siemenautomaatin yläpuolella omenapuun oksilla. Kummallista.
Krakowa! Viime keväänä suuntasimme miehen kanssa Puolaan ja tarkemmin Krakowaan. Ajatuksena oli käydä mm. Auchwitzhin keskitysleirillä, mutta aika pian totesimme, että kolmipäiväinen reissu olisi ehkä hieman lyhyt yhden kokonaisen päivän viettämiseen kyseisessä paikassa. Lisäksi jäimme miettimään, että onko järkeä käydä ”rentoutumassa” ja sitten kuitenkin matka muuttuu pitkälti kovin synkäksi, sillä kumpikin meistä kokee kohtuuisoa surua sen ajan tapahtumien vuoksi.
Lensimme Krakowaan Helsinki-Vantaalta, johon ihanainen poika eli lapsonen nro 5 ajoi meidät yön pimeinä tunteina kaverinsa kanssa. Krakowaan saavuimme jo aamukasin aikaan ja totesimme, että kappas. Pyhäpäivä ja kaikki yhtäkkiä eteen osuneet paikat kiinni eikä hotellillekaan pääse vielä majoittumaan. Onneksi saimme jättää matkatavarat sinne ja pääsimme hiippailemaan pitkin poikin katselemassa alustavasti paikkoja.
Hotelli majoitti meidät heti puoliltapäivin, majoituimme Hotelli Inxissä joka sijaitsee hieman Krakowan ydinkeskustan ulkopuolella. Silti hotellilta oli vain vartin matka vanhaan kaupunkiin ja kaikkeen hulinaan. Hotelli itsessään oli kuin karamelli. Huone poreammeineen ja terasseineen oli suorastaan taivaallinen, toki hieman itseä hämmästytti poreammeen sijainti. Mies puolestaan totesi sen täydelliseksi.
Ylimmissä kuvissa näkyvän linnan, juutalaisen korttelin sekä aiemmin mainitsemani vanha kaupungin lisäksi Krakowassa sijaitsee Schindlerin tehdas. Olimme aikeissa mennä sinne heti ensimmäisenä päivänä kaupunkiin saavuttuamme, mutta totesimme sinne käveltyämme että juu ei. Sunnuntaisin tehtaalle oli vapaapääsy ja senhän nyt olisi melkein arvannut.
Jono tehtaan ympärillä oli hyvinkin puolen kilometrin mittainen ja luettuamme esitteestä, että kierrokselle pitää saapua kaksi tuntia ennen museon sulkeutumista totesimme tehtävän mahdottomaksi. Niinpä päädyimme siirtymään vanhaan kaupunkiin, joka todellakin oli näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka. Ihan kivasti saimme päivän kulumaan ihan vain siellä pyöriessä, aina oli uutta nähtävää.
Ruoka Krakowassa oli kerrassaan herkullista ja niin oli drinkitkin. Gulassi perunaletuilla oli taivaallista, eikä miehen makkarassakaan ollut moitteen sanaa. Hinnat oli todella edulliset Suomeen verrattuna, ruokailu alkujuomineen ja viineineen oli hieman vanhan kaupungin ulkopuolella suorastaan naurettavia. Söimme viidelläkympillä luksusluokan eväät, sitä en kiellä.
Schindlerin tehtaalle päästiin maanantaina ja siellä meni aikaa ja paljon. Tämä kuva on jäänyt elämään sieluni sopukoihin, vaikka oli siellä paljon muutakin nähtävää. En edelleenkään pysty ymmärtämään miten maailma saattoi silloin mennä kuten meni ja miten niinkin pienestä mitättömästä ihmisestä kuin Hitler saattoi tulla niin suuri.
Näin jälkikäteen joudun toteamaan, että onneksi EMME menneet keskitysleirillä käymään tuolloin, koska jo Schindlerin tehdas aiheutti runsaasti mielipahaa ja surua omassa mielessä. Positiivisena puolena kyseiselle päivälle voisi taas pitää sitä, että t-paitasillaan liikkuminen oli in ja pop, koska vaikka oltiin vasta helmikuun loppupuolella lämpöä riitti jo hyvinkin parikymmentä astetta.
Masentavasta päivästä huolimatta ruoka maistui silti edelleen hyvältä ja puolalaiset jälkkärit ovat ihan oma lukunsa. Tällä kertaa päädyimme syömään juutalaiseen kortteliin ja hinnat oli edelleen maltilliset. Jälkiruokien kyytipoikana toimi luonnollisestikin aina lämpöä tuovat Irish Coffeet. Illalla pulikoimme vielä poreammeessa ja ehkä jollain tapaa sen sijoituspaikka huoneessa vaikutti varsin järkevältä, koska terassille ja yöunille oli hyvin lyhyt matka.
Viimeisen aamun kunniaksi nautiskelimme hyvät aamupalat hotellilla, ennätimme vielä hakea tuliaisia ja hengailla lentokentälläkin liki kyllästymiseen asti ennen lentoamme. Jos kohta ruoka oli koko reissun ajan ollut hyvää, niin joo. Kentällä evästellyt pierogit eivät kyllä vakuuttaneet. Toisaalta, harvemmin lentokentällä on mitään superhyvää sapuskaa.
Sehän se taas olisi, isänpäivä. Tänä vuonna päädyin lahjomaan miestä paitsi juuri hänelle passelilla kahvikupilla, niin myös ruuvimeisselisarjalla ja verenpainemittarilla. Niinpä. Ikä tekee meistä jokaiselle tepposensa, miehen kohdalla tepposet ovat olleet niiden rangan leikkausten lisäksi kolesteroli, verenpaine ja kas, diabetesepäily. Kaikki suvussa kulkevia ihania elämän pikkutepposia ne.
Pakko muuten myöntää, että niin paljon kuin alunperin epäilinkin Temun hyllyä ja sen toimivuutta, niin nyt kyllä joudun pyörtämään kaikki puheeni. Ihan hitokseen hyvä ja tukeva hylly, vaikka painoa sillä ei ole juuri mitään. Totta, mausteet pitäisi säilyttää valolta suojattuna, mutta hyllyssä olevia mausteita meillä kuluu sen verran nopealla tahdilla, ettei ne ehdi pahaksi mennä valossakaan.
Ikä tuo mukanaan selvästi myös tarpeen järjestykseen vai voiko se sitten johtua siitä, että nyt kun torpassa ei enää rällää kuus muksua ja heidän kaverinsa niin järjestyksen ylläpito on miljoona kertaa helpompaa. Ei läjää kenkiä eteisessä, ei sitä, tätä ja tota kapinetta mukuloiden jäljiltä lojumassa jossain eikä todellakaan likaisia astioita tiskipöydällä. Niitä tosin ei ole oikeastaan koskaan ollut.
Kuten jo aiemmin totesin, niin oli pakko pitää sukkataukoa ja siirtyä villisten pariin. Aika hyvinhän ne ovat edenneet, Viking Garnin Alpaca Storm on aivan uskomattoman ihana ja pehmeä lanka, joka suunnilleen soljuu puikoilla omia aikojaan. Villisvillitys on tuonut mukanaan myös mietinnöt siitä, että pitäisiköhän sitä tilata Dropsin Air-lankaa useampi kerä ja tehdä Rknitsin Sisko-ohjeella pitkä villapaita, sellainen joka ulottuisi polvien yläpuolelle.
Eihän sitä tarvitsisi välttämättä välillä vetää päälleen kuin se paita esim kaupoille lähtiessä. Siihen joku kiva vyö vyötärölle, niin niinhän sitä olisi paremmin pukeutunut hetkessä. Nythän villisten päällä on ollut tiukasti farkut kun olen jossain kulkenut, kotona jalassa onkin sitten vain ne villikset. Pitkän puseron kanssa voisi hyvinkin olla kiskomatta niitä farkkuja lisukkeeksi. Jäänpä nyt sitten tuumimaan tätä ja miettimään värimaailmaa.
Joopa joo! Hain tosiaan niitä lankoja läjäpäin (melkein) sieltä Tokmannilta ja nyt on kyllä pakko todeta, että mitä ihmettä. Novitan seiskaveikka on ollut aina suht kivaa lankaa kutoa, jopa huonoimmillaankin, mutta nyt oli ihminen lievästi ihmeissään. Sukkien joustimeen valikoitui kuparin värinen lanka ja harvoin olen ollut ihan yhtä hämmentynyt kutoessani. Joskus toki, mutta harvemmin.
Miten voi lanka olla niin julmetun karheaa ja jäykkää, ettei se tahdo liikkua mihinkään puikoilla. Outoa! Varren varsinainen väri, grafiitti, on toki karheaa sekin, mutta ei sentään samalla tavalla jäykkää kuin kupari. Aika tuskaa oli joustimen teko, hieman vähemmän tuskaa oli saatella varret tähän vaiheeseen. Nythän vuorossa olisi seuraavaksi silmukointia, mutta kun ei nyt vaan nappaa, eli vuoroon pääsee villisten edistäminen.
Sillä miehen kanssa tehdyllä kauppareissulla oli, kuten aiemmin mainitsinkin, kirkuva nälkä, joten päädyin nappaamaan tällaisen patukan autossa mussutettavaksi. Olen monesti ihmetellyt nykymaailman tapaa, jossa välipalana toimii erittäin suklaiset välipalapatukat ja hieman jopa kyseenalaistanut moista tyyliä. Ja niin vain haksahdin minäkin kokeilemaan ja hei, enpä ihmettele enää. Ihan hitokseen hyväähän se oli, mutta oikeasti. Välipala?
Toteanpa tässä kohtaa senkin, että nyt se sitten tapahtui mitä vähän odottelinkin jo tapahtuvaksi. Eli kyllä. Otin ja pamautin pääni voimalla olkkarin seinähyllyyn. Muutaman kerran imuroidessa ja hyllyn läheisyydessä kykkiessä olen moista pelännyt tapahtuvaksi, onneksi osumia ei ole tullut, mutta tokihan sellainen osuma nyt piti sitten saada aikaan.
Niinpä! Paperinivaska tipahti passelisti hyllyn alapuolelle lattialle ja minähän sitä sieltä kykkimään ja pam! Voi tsiisus! Siinä vähän aikaa kipunoi tähdet silmissä ja olin jokseenkin varma, että nyt on sitten takuulla nupissa reikä. Ja tämä tietysti juuri, kun olin alunperinkin lähtenyt nojatuolista liikkeelle laittaakseni paperinipun sylistä pöydälle ja siirtyäkseni levittämään väriainetta hiuksiin.
Muutamaan otteeseen nuppia tuli kokeiltua, mutta eipä sieltä onneksi verta vuotanut, sen sijaan sinne kohosi mojovan kokoinen kuhmu, joten ei kun väri päähän vain! Enää hiusten osalta odottaa niiden leikkailu, sen tulee sukulaisneitonen tekemään joutessaan. Onneksi kuhmu on laskenut jonkin verran yön aikana, mutta hitto, kyllä se vaan kipeä on edelleen. Voi prkl!
Pyörähdimme miehen kanssa tyttärelläkin siinä iltapäivästä, tällä kertaa ohjelmassa oli pienimuotoista seinän paikkailua, sillä joku koira-merkkinen heebo (mahdollisesti kuvassa oleva) oli keksinyt kaivella pariin kohtaan seinää kolot. Tytär sai uuden kämpän, joten seinä pitää palauttaa alkuperäiseen kuntoon, onneksi kittailu ja maalailu on tuttua puuhaa.
Muuten, tämä kyseinen heebohan pelkää edelleen suunnattoman paljon miehiä. Pelkolistalle kuuluu myös rollaattorit. Ja vieraat ihmiset. Oli ne naisia tai miehiä, mutta miehet on pahempia. Oli melkein rentouttavaa kittailla seinää, kun jokainen liike aiheutti heebolle kauhean haukkumiskohtauksen. Toisaalta, sekin on edistystä, heebon saapuessahan tämä oli niin arka, että ehdimme jo muutaman viikon ihmetellä, että osaako se edes haukkua.
Osaa ja on hyvinkin aktiivinen siinä oman huushollinsa osalta. Ulkona tuo ei sitten hauku yhtään, ei tuo toki ihmisiä silti lähelleen päästä vaan ennemmin väistelee heitä. Onneksi mukana oli herkkuja heebolle ja minullehan tuo ei enää niin hauku, mutta miehelle sitäkin enemmän. Antaa hän silti rapsuttaa, vaikka pitääkin sitä hieman epäilyttävänä touhuna.
Näillä miettein uuteen päivään siis, onneksi on vapaapäivä.
Nojatuolin uumenista 