Kyllähän se syksyä pukkaa ihan tosissaan ja tiedetään, lintujen ulkoruokinta aloitetaan kun ”maassa on lumipeite tai se on jäässä tai vaihtoehtoisesti mustarastaat tai sinitiaiset alkaa pomppia pihapiirissä.” Näin ohjeistaa Birdlife-sivusto, kun tietoa talviruokinnan aloittamisesta etsiin.
Mitä ilmeisimmin meidän pihapiirimme lintuset ei ole sivustoa lukeneet, sillä meillä ruokinta tunnutaan aloittavan joka vuosi lokakuun puolivälin paikkeilla ja harvemmin siihen aikaan vuodesta on vielä lumipeitettä maassa saati maanpinnan jäädyttäviä pakkasia.
Sen sijaan meillä on aktiivisia pihalintuja, niitä jotka todennäköisesti vuodesta toiseen elelee samoissa pusikoissa ja näin ollen kaikki sukupolvenvaihdoksetkin on samaa kantaa. Meillä kun talviruokinta aloitetaan aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset talitintit käyvät syyttävin silmin olkkarissa olijaa tuijottamassa.
Niinpä aloitettu on. Nauruakin päivään silti saatiin mukavasti soviteltua, tytär lähetti kuvan pikkuriiviöstä. Oli ihmetellyt jälleen kerran hiljaisuutta ja kurkannut selkänsä taakse ja kas. Siellähän se pikkuriiviö oli nakerrellut hyllystä hakemaansa kynttelikköä. Kiva.
Lohdutin tytärtä toteamalla, että kaverikin on huomannut iltojen pimenemisen ja yritti vinkkailla, että vähitellen voisi niitä valoja vaikka laitella ja niin, eipä hätää. Kyllähän tuo meidänkin sohvanvaltaaja niitä pahojaan pentuna teki, lopetti onneksi kolme vuotta täytettyään.
Ihme juttu, ettei tytärtä kovin lausuntoni lohduttanut, pikkuriiviö kun täytti vasta vuoden…
Tiukkaa menoa ollut taas näin loman kunniaksi. Lupauduin hakemaan Bullet Plannereita vinon pinon tiedossa olevalle taiteelliselle ja luovalle Bujo-kurssille lomani aikana. Aika tyyriitähän nuo ovat, mutta niinhän se on aina kun keksitään joku uusi villitys; alussa järkevissä hinnoissa olevien juttujen hinnat ampaisee jossain kohtaa ylöspäin ja runsaasti. No, tulipa nyt kuitenkin haettua, kuten lupasinkin.
Ennätin siinä pyörähtää rautakaupassa jos toisessakin samalla reissulla, nyt on olkkarin johtohelvetille haettuna pintamatskut peittämistä varten, kovin vaan on vielä mietinnän alla toteutus mutta eiköhän se tässä vähitellen kirkastu mieleen miten se on järkevintä toteuttaa.
Perinteiseen tapaan olen jo ennättänyt miettiä, että olisiko se nyt kummoinen homma jos hieman siirtäisi verhotangon pidikkeiden paikkaa (viitisen senttiä riittäisi mainiosti), mutta vielä en ole uskaltanut asiaa ottaa puheeksi. Ihmettelen vain kovin, että mikä siinä on, että mies automaattisesti asentaa ne ikkunan pielien mukaiselle tasolle. Siis sivusuunnassa.
Enpä silloin kun niitä kiinniteltiin seinään ennättänyt hätiin kun mies niitä ruuvaili ja sehän kuulkaa ketuttaa. Itsestäni kun se viitisen senttiä ulommaksi ikkunan sivupielen ulkopuolelle olisi visuaalisesti verhoja asetellessa miljoona kertaa parempi ratkaisu kuin moinen jämptiys. No, katsellaan miten asia etenee.
Koska en vielä päässyt täyteen selvyyteen miten tämän peitekourujen asennuksen suoritan, niin päädyinkin imuroimaan. Varsinainen siivouspäivä siirtyi siis jälleen, silloin kun kaivetaan esiin myös lattiamoppi ja hinkutetaan lattiat kuntoon. Pakko myöntää, että jos joku on ilo niin olkkarin siivoilu nyt kun lattia on helppohoitoinen.
Nälkäkin siinä päivän mittaan ehti iskeä, ja vaikka lasagnea nyt vielä olikin jääkaapissa päädyin tekemään lasten suosikkiruokaa eli tonnikalapastaa. Ohjeen olen aikanaan saanut ex-anopiltani tilanteessa, jossa olen pähkäillyt mikä olisi suht nopeaa ja helppoa tehdä ja totta tosiaan, sitä tämä ruoka on.
Ja hei! Villiksetkin valmistui! Tosin silotuskäsittely on vielä hoitamatta ja kuminauhankin niihin aion vyötärölle hankkia, sittenhän voikin kiskoa ne jalassa sillä ai ettien että! Ne on pehmeät ja lämpimät! Seuraava projekti puikoilla tuli jo aloiteltua, tokihan niillä keikkuu tällä hetkellä myös paksumman langan villikset eli Viking Garnin Alpaca Storm-langat pääsevät näyttämään myöskin lämpöään.
PS. vaikuttaa siltä, että lomapuuhiksi suunnitellut sivuverhojen päärmäilyt siirtyvät edelleen hamaan tulevaisuuteen…
Tonnikalapasta on ehdottomasti yksi helpoimmista pastakastikkeista mihin olen törmännyt. Tämän ohjeen olen saanut ex-anopiltani joskus -90-luvulla ja vuosien varrella se on toki elänyt meillä moneen kertaan mm. maustamisen ja ainesten määrien muodossa. Tämä tvalmistuu helposti sillä välin, kun pasta kypsyy kattilassa. Laitan tähän sen ihan perusohjeen, mitä on helppo muokkailla oman maun mukaan.
1 tlk tonnikalapaloja vedessä
1 prk (70g) tomaattipyrettä
pilkottua sipulia
1 kuohukerma
sitruunapippuria
tilkka oliiviöljyä kattilan pohjalle
(suolaa)
Lorauta tilkka öljyä kattilan pohjalle (voit myös käyttää tonnikalapaloja öljyssä) ja öljyn kuumettua kippaa sekaan tonnikala, tomaattipyre ja sipuli. Pyöräytä muutaman kerran, ripottele päälle runsaasti sitruunapippuria ja lisää sen jälkeen kerma. Sekoittele ja anna porista miedolla lämmöllä sen aikaa kun pasta valmistuu.
Itse teen tämän kolminkertaisena, yksinkertaisesta määrästä ei riitä millään kaikille. Meillä kermamäärä on vaihdellut niin, että välillä osa kermasta on korvautunut smetanalla tai ranskankermalla. Maustepuoli taas elää ihan tuulen mukaan, tänään sekaan päätyi myös valkosipulia. Pääpaino maustamisessa on toki edelleen sitruunapippurissa ja sitä kastikkeeseen menee reippaasti, sillä useimmiten suolaa ei tarvitse enää lisäillä maistellessa.
Kun aloittaa aamulla aikaisin, niin ennättää yllättävän paljon. Isännän tehdessä töihinlähtöä olin jo keittelemässä valkokastiketta lasagneen. Tällä kertaa päädyin tekemään lasagnen vielä hieman reilumman kokoisena mitä yleensä, joten kastikkeeseenkin päätyi kaksin kappalein Aura-kolmioita. Ja iso siitä tulikin.
Kastikkeeseen laitoin 1,5 litraa maitoa ja saman verran vehnäjauhoja ja kuten sanottua, kaksi kolmiota. Maustoin ihan perinteiseen tapaani eli sitruunapippuria ja maun tarkastettuani lisäsin vielä himppasen suolaa. Jauhelihakastikkeen teinkin täysin aiemman tyylini mukaan.
Tein kastikkeet aamulla valmiiksi ja suuntasin sen jälkeen kylille. Ensin pyörähdys Puuilossa, josta hain paitsi linnun siemeniä niin myös koiralle ruokasäkin. Sen jälkeen suuntasin hakemaan vanhimman tyttären ja suuntasimme naapurikylälle, olimme sopineet jo aiemmin että käymme äidin haudalla ja samalla tytär näkee, että missä se sijaitsee.
Hautapaikan sijainnin selittäminen puhelimitse on jokseenkin haastavaa, väitän mä, ainakin jos kyseessä on isompi hautausmaa. Helpommalla pääsi kun lähti itse käymään siellä, loppujen lopuksi äidin hauta on todella helpossa paikassa siellä, mutta miten sen nyt sitten toiselle selität. No kato käännyt siitä vasemmalle ja sitten kun näkyy se ja se, niin sitten meet siihen suuntaan ja sitten…. Juu ei.
Pyörähdimme myös apteekissa hakemassa tyttären kurkkutropit, joten tehokkuus oli ihan huipussaan. Kun olin vienyt tyttären kotiin hilppasin itse kokoamaan lasagnea vuokaan ja johan sitä tosiaan olikin. Ja hyvääkin se oli! Pakkohan se oli keitellä iltapäiväkahvit ja kas. Sitten mieleen muistui, että tosiaan. Toisen tyttären rescueriiviöllähän oli yksivuotissynttärit. Siis oletettavasti.
Päädyinkin vielä poikkeamaan sielläkin, samalla vein tyttärelle jääkaapista loput nakkisoosit ja satsin lasagnea. Riiviölle tarjoilin synttärin kunniaksi paitsi puruluun niin myös yhden nakin soosista.
Liekö sitten alkupäivän hyvä meininki, niin tietäähän sen. Alamäkihän siitä alkoi. Ensin onnistuin kiskaisemaan kahvit väärään kurkkuun, enpä muista moista vuosiin tehneenikään. Ai hitto, miten kipeää tekee kun kahvia lentää ulos nenästäkin! Poijjaalla sen sijaan oli ratkiriemukasta kun sitä vieressä seuraili, itsellä ei niinkään.
Ja kun alamäki saadaan alkamaan, niin tottahan sitä jatketaan. Ensin minua huudeltiin yläkertaan ja käskettiin tulla hiipimällä, ehdin jo hetken miettiä että mitähän konnankujeita poijjaalla oli mielessä, mutta eipä sillä ollutkaan. Avoimesta ikkunasta oli poijjaan huoneeseen lentänyt pieni sinitiainen, joka pörhisteli puolipökkyrässä höyheniään tv-tasolla.
Onneksi tässä kohtaa osui paikalle myös pieni ylämäki, sillä sain napattua lintupolon helposti pienen pyyhkeen sisään ja vietyä vahingoittumattomana ulos. Hyvin se pyrähti heti lentoon kun pyyhekääröä sen ympäriltä poistin, joten ei hätää, kaveri selvisi säikähdyksellä.
Sen jälkeen jatkoinkin alamäkilinjaani, eli hupsista hei. Onnistuin sitten vippaamaan tyylikkäästi iltapalani lautasineen päivineen lattialle ja tottakai nurinpäin. Huoks. Siinä kohtaa aloin kallistua jo siihen suuntaan, että ehkä olisi parasta painua maate, mutta päätin kuitenkin pysytellä vain hievahtamatta nojatuolissa ja jatkaa villahousujen kutomista.
Se muuten kannatti! Väitänpä, että ensi viikolla villahousut saa jo käyttöön, niin hyvin ne viimeinkin eteni. Hyvä mä!
Kuten olen aiemminkin todennut, niin vaikka lomalla on kerrassaan ihanaa tehdä niitä kaikkia omia juttuja, niin kummallisesti siihen vaan mahtuu myös kokkailua. Kokkailu on toisinaan ihan kivaa, mutta jonkinlaisen yliannostuksen siitä on tainnut vuosien varrella saada, sillä kovinkaan usein sitä ei tee ihan vain koska iskee inspiraatio.
Kuten sanottua, ruokaa oli silti tehtävä ja päädyin tekemään nakkisoosia. Nakkisoosi on siitäkin hyvä valinta, että isäntä ei sitä tee joten enpä edes muista koska sitä viimeksi on ollut. Minähän en ole muuten tähänkään päivään mennessä oppinut jauhojen kuivaruskistusta, joten meillä kastikkeen väri tulee soijasta, lihaliemestä, tomaattipyreestä ja paprikasta.
Kaikki kattilaan nakatut aineet sekoitellaan kylmänä hyvin keskenään ja kastiketta sekoitellaan niin kauan, kun se on suurustunut
Lisätään kastikkeeseen lihaliemikuutio ja maustepippuria maun mukaan, meillä sitä menee lähemmäs teelusikallinen. Jätetään kastike porisemaan miedolla lämmöllä ja pilkotaan puoli pakettia Popsin iso viitonen-nakkeja tai kokonainen paketti haluamiaan nakkeroita. Nakit ruskistetaan kevyesti pannulla ja kipataan soosin sekaan, samalla kertaa sinne voi lisätä halutessaan kermaa, smetanaa tai ranskankermaa.
Meillä tätä syötiin tällä kertaa muusin kanssa, joten tein kastikkeesta aika paksua. Lisukkeena meillä oli kunnon 70-lukulaiseen tyyliin suolakurkku- ja etikkapunajuurisiivuja. Suolakurkkuihin liittyy sitten puolestaan se paljon porua purkista-osio.
Yleensä ostamme aina tämän kunnon purkin suolakurkkuja ja tarpeen mukaan siivutan niitä suoraan tupperin herkkuhissiin. Olen aina ollut ja olen edelleen vahvasti siinä uskossa, että metallisessa säilykepurkissa ei parane säilyttää mitään sen avaamisen jälkeen, joten loput päätyy odottamaan vuoroaan jääkaapissa nököttävään isoon lasipurkkiin, joka on jäänyt jostain aiemmasta kurkkuostoksesta.
Muutenkin lasipurkkeja on tullut haalittua talteen ihan jo siksikin, että pikkelöity punasipuli, keitelty sinappi ja hölskykurkut suorastaan kuuluu mielestäni lasipurkkeihin, ei suinkaan mihinkään muovikippoon. Lisäksi lasipurkit ovat todella käteviä tuhkakuppeja pihalla käytettäviksi. Mies nyt tokikaan ei pidä lasipurkkien säilömisestäni, mutta eipä tuo sille mitään mahdakaan.
Kaivoin siis ison metallipurkin jääkaapin alahyllyltä, sellainen kun sinne oli ilmestynyt aiemmalla viikolla ja tarkoitus oli toki ottaa se lasipurkkikin sieltä metallipurkin takaa, se on lasipurkin vakisäilytyspaikka. Vaan kappas! Eipä se lasipurnukka siellä ollut. Melkolailla siinä joutui hieraisemaan silmiään, siinä määrin outo tilanne oli.
Ja siinähän se ajatus sitten juolahti päähän, että tosiaan. Mieshän oli niin mielissään esitellyt minulle viikko takaperin pesemäänsä uutta isoa ulkotuhkakuppia. Että kun hän nyt ajatteli, että pesun jälkeenhän se on täydellinen. Minä toki oletin, että oli saanut jonkin hulluuskohtauksen ja pessyt pihasaunan rappusilla aiemmin nököttäneen likaisen tuhkiksen, mutta enpä sitten asiasta sen kummemmin kysynyt.
No. Nytpä se sitten selvisi, että mistä se uusi puhtoinen kiiltävä tuhkakuppi pihalle oli ilmestynyt. Voi sanonko mä mikä! Eipä siinä sitten. Laitoin miehelle töihin viestin, että on sitten syytä kaupalla käydessään napata sieltä mukaansa uusi kurkkupurkki, sellainen iso ja lähetin vielä varmemmaksi vakuudeksi kuvankin purkista… Oli mokoma kuvitellut, että kurkkuja voi säilöä metallikipossa avaamisen jälkeen ja emännän lasipurkkihulluus ollut syynä ison lasipurkin jääkaapissa säilömiseen. Voi sanonko mä mikä…
Vaan johan niistä löytyy valoa kerrakseen! Nauroinkin mukeloille, että ulkovalon käyttö on aivan turhaa, kunhan paukauttaa ikkunavalot aamulla päälle. Niin. Päädyin nyt kokeilemaan toimisiko kasvivalot myös hyvä herätysvalona itselle aamuisin, vaikka myönnettäköön. Eipä minulla pahemmin ole heräämisvaikeuksia ollut.
Palkit ovat edenneet vain piirun verran ja syykin on selvä. Eilen aamulla herätessäni toinen puoli harteista tuntui oudolta. En tiedä missä ihmeellisessä asennossa olen mahtanut yöni viettää, mutta suht pian heräämisen jälkeen oli selvääkin selvempää että oikean puolen lapaluun vieressä oli joku ihme jumitus. Eli ei.
Vaikka kuinka oli intopiukeana päättänyt, että suunnilleen koko päivä perustuu siivoiluun, kutomiseen ja erinäiseen määrään muuta käsin tehtävä touhuaa niin kukkua kanssa. Yksi menetetty lomapäivä noin ikäänkuin käsitöiden osalta. Ja imuroinninkin. Onneksi tilanne vaikuttaa nyt vähän paremmalta, joten josko sitä pystyisi palaamaan alkuperäiseen lomasuunnitelmaan.
Tähän loppuun vielä parin ikuisen lomalaisen kuulumisia. Toinen on päättänyt käyttää runsaasti aikaansa pönöttämällä sohvalla. Näky on suoraan sanottuna koominen. Toinen taas. Hän on kovasti rohkaistunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja nauttii suunnattoman paljon metsässä samoilusta. Ihmisen ja pyörät aiheuttavat edelleen suht voimakasta pelkoa, joten sikälikin metsäily toimii miljoona kertaa paremmin hänen kohdallaan.
Kun herää aamulla aikaisin, niin taivas saattaa näyttää ihan mahdottoman kauniilta. Kuun valo on uskomattoman tehokas silloin, kun taivas on muuten väreiltään kaunis. Ja sitä kauneutta katsellessa saattaa saada vaikka pahemman luokan vimman kehitellä sitä valoa lisää myös olkkariin.
Aikani pelmasin netin ihmeellistä maailmaa ja kas, täydellinen ratkaisu siihen valaistukseen löytyi liki samantien, tiedä vaikka kasvitkin siitä loppupeleissä pitäisi vaikka korkeudet nyt ei olekaan kohdillaan. Siinä pelmailun lomassa osui silmiin aivan mahtavan ihana pieni, paristokäyttöinen pöytälamppu. Juuri sellainen, joka olisi kuin piste i:n päällä olkkarin hyllyssä. Jyskissähän oli joka tapauksessa muutenkin käytävä, keittiöön kun oli haettava uusi verhotanko vääntyneen tilalle. Joten mikäs. Pakkohan se oli käydä ostoksilla, sekä pöytälamppu- että ikkunavalaisin-sellaisilla.
Ihan omin pikku kätösin sitten asentelin valaisimet paikoilleen ja huokailin oman visioni onnistuneisuutta. Tokihan nyt ikkunavalaisimien johdot näyttävät aivan karseilta, mutta niiden piilotusratkaisua ollaan kovin mietitty ja eiköhän se tällä lomaviikolla toteudu vielä sekin. Hieman ehkä silmiin pistää myös epäsuorat lamppujen johdot, mutta elän toivossa, että ne suoristuvat ajan kanssa.
Ehdottoman positiivista on se, että tämä osasto tuli hoideltua nyt heti loman alkuun, loppuloman voikin paneutua neuleiden (ja yksien verhojen päärmäilyn) ihmeelliseen maailmaan…
Palkithan näistä nyt sitten tulee nimeltään. Edistys on toki ollut hitaanpuoleista, osin siksi, että kaikenlaisia ihmeellisiä projekteja iskee mieleen samanaikaisesti, osin siksi, että kuten sanottua. Työt häiritsee vapaa-aikaa.
Lisäksi ihminen saa yllättävän paljon aikaa kulumaan siihen, että jakaa loppulankoja noin saman painoisiin nyssäköihin kyetäkseen päättelemään mahtaako lankamäärä riittää vai miten loppupeleissä käy. Saattaa hyvinkin olla, että eteen tulee se karu totuus että ei. Tuolloin on kaiketi pakko myöntää asia ja hakea YKSI kerä samaista lankaa lisää. Huoks.
Tällä hetkellä housujen lahkeet ulottuvat hieman polven yläpuolelle, tosin lankaa kuluu väriraita toisensa jälkeen himppasen vähemmän, mutta riittääkö se. Mene ja tiedä. Ja jännitä.
Ai niin. Ilokseni voin myös todeta, että juomat saapui pitkällisen odotuksen jälkeen. Toki se aiheutti erinäisiä sähköposteja, lopulta selvisi, että kuriiriyhtiön elektronisesti lähettämä tieto ei ollut ilmeisesti mennyt perille rahtiyhtiöön. Kai. Mutta tuli ne nyt kuitenkin, joten baarikaappi on saanut arvoistaan täytettä ja lahjapullokin on annettavissa.
Enpä muista olenko aiemmin kertonut Kiinanruususta, jonka hankin vuosia sitten. Pitkään se oli varsin mainiossa kunnossa, mutta sitten tapahtui jotain. Tai no, ei varsinaisesti tapahtunut, ruusun-ryökäle vain päätti saaneensa tarpeekseen. Se pudotti lehtiä oikein urakalla ja ehdin jo tuumia, että nyt riittää. Joko leikkaan pirulaisen matalaksi tai vaihtoehtoisesti otan ja nakkaan sen mäkeen.
Lopulta en tehnyt kumpaistakaan, vaan siirsin sen niin sivuun kukkalaudalla kuin pystyin, liki verhon taakse katseilta piiloon ja mitäs se sitten tekikään. Keksi alkaa kukkimaan. Justaansa joo! Eipä siinä sitten, totesin, että kaipa sille pitää armoa antaa ja paitsi että jatkoin kastelua niin lisäksi törkkäsin vähän uutta multaa ja muutaman ravinnetikun juurelle.
Siitähän se sitten on innostunut ja nyt noiden törkeän kamalien oksan riepanoiden lisäksi ruukussa kasvaa uutta matalampaa tuuheaa kasvustoa. Mielenkiintoista. Olenkin nyt jäänyt miettimään, että kaipa se pitää vaihtaa isompaan altakasteluruukkuun jossain kohtaa, mutta nyt ensi alkuun totutan sen uuteen kohtaan torpassa eli lattiatasoon. Tosin sillä on alla renkailla varustettu koroke, että ihan vetoa sen ei pitäisi nyt saada.
Moisen touhun mainingeissa intouduin sitten virittelemään kattoon kasvivalonkin yläpuolelle. Aivan liian korkeallahan se on ja rumakin kun mikä, mutta olkoon toistaiseksi (ehkä jopa päivän tai kaksi ennen kuin menetän hermoni), jossain vaiheessa aion asialle jotain tehdä mutta vielä en tiedä mitä ja milloin.
Kasvivalon ripustelu puolestaan aiheutti sen, että ikkunassa roikkuva virkattu tähtimandala ei miellyttänyt enää yhtään silmää, siis sijoituspaikaltaan. Niinpä se päätyi keittiön ikkunaan, josko se siellä olisi enemmän omalla kohdallaan. Nähtäväksi toki jää tämäkin.
Mutta hei! Kasvivaloon palatakseni, hittolainen, mutta olkoon kuinka liian korkealla hyvänsä, niin kyllähän sen ja kynttilöiden illalla tuoma valo vaan ravitsee sielua, niin se on!
Sitäpä sitä, hulluutta. Kun ihminen pääsee yli sen kultaisen keski-iän, mikä se nyt sitten onkaan, ja porskuttaa itsensä yli viidenkymmenen niin jotenkin luulisi, että kaikkinaiset sekoilut olisi ohi. Siis luulisi. Mutta mitä vielä!
Tämähän otti ja riehaantui talven pimeinä iltoina tuumimaan, että josko sittenkin hankkisi tatuoinnin. Ihan vaan yhden ja ihan vaan pienen. Ja niinpä tämä teki sen, mitä oli jo vuosia aiemmin miettinyt. Iholle päätyi Heartagram. Kiitos HIM, minun yksi suurimpia rakkauksiani kaikkien aikuisvuosien aikana.
Ja niin. Kun tie tatuoinneille on avattu, niin mitenkäs sitten kävikään. Muutamaa viikkoa myöhemmin iholle ilmestyi vielä HIMin logo. Just. Sen jälkeen tämä onkin todennut kaikille kysyjille, että ei. Ei enää yhtäkään, kyllä nämä riittää.
Vaan mitenkäs totuus mahtaa olla…. Jep. Kaikki sai alkunsa siitä, että totesimme tatuoitsijan kanssa kimpassa, että kyllä. Heartagram tarvitsee lisäväriä ja pientä entrausta vielä. Ihan siis pientä. Että siinäpä se. Mutta kuten arvata saattaa, niin miten kävikään.
Tatuoitsijan kanssa on käyty jo kiivasta viestin vaihtoa seuraavasta kuvasta. Joka on jo päätetty. Että jos sitten samalla kun se värinlisäys ja entrailu. Jonka tarkkaa aikaa ei tosin ole vielä päätetty. Mutta se kuva, kyllä. Ja niin. Se on nyt sitten ihan varmasti VIIMEINEN.
Nojatuolin uumenista 