Onhan siitä aikaa, vihkimisestä. Kuvan sormukset ovat kumpainenkin vihkisormuksia, toinen on vuodelta 1971 ja toinen 2003. Vasemmalla on oma vihkisormukseni, oikealla äidin. Äidin vihkisormuksen sain vuonna 1984, vai olisiko ollut 1985. Kerron joskus kun muistan/joudan/jne äidin vihkisormuksen tarinan paremmin, mutta nyt kerron vain omani.
Vihkisormuksestanihan lensi timantti johonkin huitsankuusikkoon jo pari vuotta sitten. Aina välillä sormus piti viedä kiven laittoon, mutta aina se jotenkin jäi. Vihdoin ja viimein sain tänä kesänä aikaiseksi ja vein sormuksen kultasepälle samalla kun vein kaulaketjuni. Siis sen, joka oli lapsen kestävä 23 vuoden ajan, mutta joka ei sitten kestänytkään omaa riehumistani alkukesästä.
Se kun napsahti lukon vierestä poikki kun heivailin pihahommissa vanhan puutarhakeinun puuosia läjälle ja ketju jäi sormen ja keinun osan väliin. Kaulaketjukin siis laiteltiin nyt kuntoon samalla kertaa eli taas kelpaa lasten siinä killua, jos niikseen on.
Mutta tosiaan, sormus. Koska siihen laitettiin nyt uusi kivi niin samalla kertaa hoksasin, että voisihan sen kaiverruttaakin. Sekin kun on ollut viimeiset 22 vuotta ihan juur näillä näppäimin tapahtumaisillaan. Ja niinpä! Nyt se on kaiverrettu! Ironisesti tekstillä ”Finally”, joka viittaa sekä siihen meidän vihille ehtimiseen että sormuksen kaiverruttamiseen.
Muistojen arkusta nousi esiin muisto lapsesta, joka odotti äitiään lähimmän ihmisen päivään koululla. Se äiti ei ikinä saapunut, pienen ekaluokkalaisen oli todella vaikea pidätellä tunteitaan.
Sen pienen lapsen kanssa kävimme yhdessä useamman kerran katsomassa ikkunasta näkyisikö se äidin auto koulun risteyksessä. Etsimme eri ikkunoita, joista sen voisi nähdä. Kävelimme kaksin hiipien käytävällä. Se kaikki odotus purkautui erinäisenä määränä V-ttuja ja P-keleitä, ja onko ihme. Se odotus purkautui revittynä kirjana ja sotkettuna pulpettina.
Ja ei. Äiti ei tullut. Vaikka oli vielä aamulla niin luvannut. Vinkkinä kaikille vanhemmille. Älkää antako lupauksia, joita ette voi pitää. Se pienen ihmisen tuska, se oli niin käsinkosketeltavissa. Onneksi muistojen arkussa on myös monta hyvää muistoa, tämä vain valitettavasti on se päällimmäinen.
Oikeastaan syksyssä on vain kolme asiaa, joista pidän. Yksi on se, että viikottainen nurmikon leikkaaminen on ohi. Toinen on öinen pimeys, valoherkälle ihmiselle ihan parasta kun yöllä on oikeasti pimeää. Se kolmas seikka on sitten kynttilöiden polttaminen ja erityisesti nämä Kivi-tuikut, joihin olen ihan täysin hurahtanut vuosien saatossa.
Toisin kuin moni työkavereistani en arvosta happirikkaita ilmoja, en hämärtyviä iltoja, en viileneviä päiviä enkä todellakaan puiden lehtien ihastuttavaa kirjavuutta. Toisaalta, enpä minä talveakaan odota, en saa mitään kiksejä lumesta tai pakkasesta.
Ja ei, minua ei häiritse tippaakaan se, että ilman lunta on jatkuvasti pimeää, jos joku kaipaa valkeaa näkymää ikkunaansa niin hommatkoon valkoiset verhot. Eipä minua haittaa myöskään se, että on kurakelit tai räpiskäsäät, ennemmin nekin kuin se valkoinen p—a, jota taivaalta tulee aina metri kerralla ja paukkupakkaset, jotka ei lopu millään.
Mutta joo. Kynttilät on in ja pop. Sekä sisällä, että ulkona. Sanonpahan vaan.
Aina välillä sitä miettii, että miksi kaikkien ihmisten pitäisi tehdä täysiä työtunteja. Miksi ei arvosteta sitä, että jotkut tekee ihan omasta tahdostaan osa-aikatyötä. Ymmärrän hyvin, että sitä karsastetaan silloin, kun ja jos se nähdään keinoksi nostella samaan aikaan yhteiskunnan tukia tai soviteltua päivärahaa eikä niihin vedoten olla halukkaita ottamaan isompia tuntimääriä vaikka niitä olisi tarjolla. Mutta niin.
On myös meitä, jotka tulemme toimeen sillä palkalla minkä saamme. Meitä, jotka olemme tyytyväisiä siihen. Meitä, joilla ei ole tarvetta isommille tuloille. Kyllä, meitäkin on.
Koen omalla kohdallani paljon laadukkaammaksi elämäksi sen, että ehdin ja jaksan työn lisäksi tehdä muutakin. Silloin, kun lapset oli pieniä ei rahaa oikein ollut ja aikaa, sitä oli vielä vähemmän. Silloin joutui opettelemaan toimeentulon pienemmällä rahalla, oli asunto- ja autolainat, vuosittaiset lasten ulkovaatteiden, kenkien, pyörien ja milloin minkäkin hankinnat.
Olenpa jopa ajatellut, että ehkäpä se osa-aikaisuus antaa jollekin muulle mahdollisuuden niihin täysiin tunteihin. Ja niin on toki omalla työpaikalla käynytkin. Täydet tunnit on saatu osoitettua niille, jotka ne ovat halunneet ja myös tarvinneet.
Jotenkin koen ihan älyttömän isoksi rikkaudeksi sen, että voin välillä jopa vain olla ja ihastella elämää, miettiä kasvien elämää ja kukintaa tai tiirailla lintulaudan tapahtumia. Tehdä itseäni miellyttäviä asioita silloin kun siltä tuntuu ilman kiirettä.
Loppujen lopuksi, mitäpä sitä ihminen elämässään muuta tarvitsee kuin sen, että on itse siihen tyytyväinen.
Oma työ on siitä mukavaa, että välillä pääsee tekemään juttuja perustyön ulkopuolelta. Eilen ohjelmassa oli syysretki lintutorneineen ja makkaranpaistoineen. Aamulla ennätin hetken arpoa vaatetuksen suhteen, auton tuulilasi kun oli jäässä. Päädyin kuitenkin ratkaisuun, jossa vedin jalkaan talvikengät, mutta jätin toppahaalarin vielä hyödyntämättä.
Ratkaisu osoittautui toimivaksi, vaikka aamun ekoina tunteina se toppahaalari olisikin toiminut. Kun aurinko oli ehtinyt lämmittää pari tuntia, niin hienosti pärjäsi jo villapusero-tuulenpitävä takki-yhdistelmällä. Takinkin joutui poistamaan siinä kohtaa, kun teimme paluuta reippaaseen tahtiin kävellen.
Uskottava se silti on, talvihan se sieltä taas tekee tuloaan. Varmemmaksi vakuudeksi moisesta napautin tänä aamuna sekä olkkarin että keittiön patterin päälle. Huoks.
Kun se vaan on hauskaa, niin sehän on vaan hauskaa. Kaikille Pulkkisen sketsit ei avaudu, mutta joillekin ne avautuu. Nautimme todella esityksestä, Jari Salmen upeasta lavakarismasta ja tokihan ”Manekin” (Teemu Koskinen) sykäytti nauruhermoja.
Eilinen tuli pyhitettyä pitkälti pihatöille ja hyvä niin. Aamulla viiden kanttiin katselin alkavaa vesisadetta kuistilla aamukahvilla istuessani ja johan sitä tulikin. Yksi vartin tauko taisi koko päivän aikana olla, sade taukosi vasta kolmen jälkeen iltapäivällä. Koiruushan ei sateesta perusta, joten yllättäen tuo ei ollut valmis minkäänlaiseen ulkoiluun vaan painui nukkumaan.
Sadepäivissä on yksi tosi kurja puoli ja se on se, että nurmikko kasvaa lähes silmissä. Toisaalta on niissä puolensakin, sillä sain virkkailtua valmiiksi Elämänpuu VIII ja pingotettua sekä valmiina olleen sinisen että uusimman tulokkaan kehikkoon. Uusimman tulokkaan pingotus menee tosin uusiksi, vaikka kuinka mielestäni sen laitoin alussa suoraan niin pah! Vinossahan se mokoma on.
Muilta osin tänään ei olekaan tullut tehtyä ihmeitä, illalla uuniin laitetun nyhtöpossun riivin sen jäähdyttyä uunivuokaan, keittelin paistoliemestä ja erinäisistä emmeistä kostukkeen lihan sekaan sekä leipaisin briossisämpylöitä hampurilaisia varten. Eilen tehty coleslaw odottikin jo valmiina jääkaapissa, joten tänään vietimme nyhtöhampparipäivää.
Muutamaan kertaan tuli toki soiteltua tyttären kanssa päivän mittaan, hänen elämässään kun alkoi uusi jännittävä vaihe lauantaina eli kotiin saapui rescue-koira Romaniasta. Tämän viikon he ovat harjoitelleet vasta samassa asunnossa olemista ja toisiinsa tottumista, koira on kovin kovin arka ja onkin viettänyt tähän päivään asti aikansa häkissä, jonka kokee turvapaikakseen.
Viime yönä oli jo muutamaan kertaan poistunut häkistä tutkimaan ympäristöään ja hiphei, tänään hän sitten päätti siirtyä vallan pois sieltä häkistä. Ehkäpä se siitä, mutta aika homma tyttärellä on vielä käsillä. Koira on silti ihan superhyperihana, huomenna ajattelin olla niin uskalias jo itsekin, että käyn koiraa kurkkaamassa.
Viime viikolla olimme muutaman muun kanssa katsomassa ikimuistoista Iron Maidenia stadikalla. Aivan mahtavan upea keikka, järjestelyt oli viimeisen päälle ja tapahtumassa vallitsi kauttaaltaan mainio tunnelma kävijöillä.
Tuskinpa moista mahdollisuutta enää tulee vastaan, epäilen ainakin. Joku tutuistani oli käynyt IM keikalla muutama vuosi takaperin ja tuolloin hänelle oli jäänyt kokemus, että Brucen ääni ei enää toimi samoin kuin ennen. Hänen mukaansa ääni petti aika-ajoin laulaessa, mutta voin vakuuttaa. Ei pettänyt kertaakaan tällä keikalla, soi kuin nuorena poikana konsanaan.
Kiitos IRON MAIDEN ja kiitos upeista järjestelyistä! Keikan jälkeen pidimme pienen lomasen perusjutuista ja sujahtihan se juhannuskin siinä mukavasti. Juhannus meni pääosin pihahommissa, petankia pelaillen ja saunoen. Ehdittiin sitä grillailemaankin.
Tällä viikolla onkin sitten satanut kuin aisaa, joten käsitöitä on valmistunut ja keittiössä on tullut puuhailtua. Bloggailen näistä sopivassa välissä.
Lukaisin tuossa päivänä eräänä bloggausta langoista kirjoneuletöissä. Kyseinen bloggaaja mietti sitä, onko ”markettilankojen” käyttö häpeä vaiko ei. Tätä samaa olen kuullut monen käsitöitä harrastavan työkaverinkin miettivän. Että jos kuitenkin pitäisi tilata ihan sitä kunnon lankaa tai mennä jonnekin kunnon lankoja myyvään liikkeeseen.
Itse en ole moisia oikeastaan koskaan miettinyt ennen kuin nyt kun innostuin tekemään villapuseroita. Niin. Voiko villapuseron tai -takin tehdä niistä ”markettilangoista”. Aika hassua. Kun sanoo ”markettilanka”, niin jotenkin siinä on häpeällinen kalskahdus mukana vaikka minusta markettilangat on pääosin varsin hyviä lankoja peruskäyttöön.
Villapusero-ohjeita tutkaillessani päädyin myös tutkailemaan annettuja lankasuosituksia ja siis apua. Pelkät langat villapuseroon olisi maksaneet hyvinkin sen 100 euroa ja niitä olisi joutunut jopa odottamaan pitkien toimitusaikojen takia. Hätäiselle ihmisellehän moinen ei käy alkuunkaan, kuten ei lankojen hintakaan.
Dropsin langoista
Päädyinkin kokeilemaan Dropsin Karismaa, joka osoittautui vallan hyväksi päällineulelangaksi (moni lanka kutittaa omaa ihoani todella herkästi) ja villatakkiin kokeilinkin sitten Dropsin Limaa. Voin kertoa, että olen ollut järin tyytyväinen näihin lankavalintoihini. Yhden puseron lankojen hinnaksi on tullut parhaimmillaankin noin 30 euroa, joten puhutaan aivan eri hinnoista kuin lankakauppojen hinnat on.
Toki tiedän, että monet lankakaupan langat on hintansa väärti, ja sitä en lähdekään kieltämään, mutta itselleni jokainen kudottu vaate on käyttövaate jonka en ole ajatellutkaan kestävän ikuisesti. Jossain kohtaa aion tosin tilata itselleni villatakkiin jotkut kalliimmatkin langat ja sen takin oletan sitten kestävänkin maailman tappiin.
7-veljestä on ollut aina luottolankani kun sukkia olen tehnyt. Sukat kestää hyvin käytössä ja konepesukin käy nyppyyntymättä ja kulumatta. Yhtäkään sukkapariani en ole vielä saanut puhki asti käytettyä, tosin poikani on tässäkin onnistunut mutta aikaa siihenkin meni.
Myönnettäköön, kun keräkoko muuttui niin itseä se hieman riipaisi mutta edelleen, uskollisesti hain marketin hyllystä seiskaveikkaa uusiin sukkiin. Tässä kohtaa joudun tosin toteamaan, että nyt on hieman harkinnan alla jatko kyseisen merkin kanssa sillä mielestäni laatu on tullut alas kuin lehmän häntä viimeisen vuoden-puolentoista aikana.
Sekalainen seurakunta
Ihan aina seiskaveikalta ei ole löytynyt juuri sitä itselle mieleistä väriäkään, joten muutamaan kertaan on tullut tilattua lankoja netin kautta sukkiin. Nämä pöllöperhesukat on tehty mm niillä tilatuilla langoilla. Ylärivin pöllöt on seiskaveikkaa, vihreät Kaupunkilangan Kivijalkaa, lilat pöllöt on TeeTeePallasta ja turkoosit jälleen seiskaa.
Eilen tilasin jälleen lankoja sukkiin, sillä jotenkin on mitta aika täynnä löyhäkierteisiä ja yllättävän paljon heinän ruokoja sisältäviä seiskoja. Ennen tilausta päädyin tosin ostamaan muutaman kerän Kehrän Lauria, siitä kun olen kerran aiemmin kutonut yhdet sukat ja silloin lanka oli mielestäni ihan kohtuullista. Eilen ostetut kerätpä ei olleetkaan.
Sormieni iho on kohtuu tottunut kutomiseen joten langat ei ihoon juurikaan vaikuta mutta toisin kävi tällä kertaa. Ensinnäkin lanka oli kutoessa ihan älyttömän karheaa. Minkäänlaista luistoa puikoilla ei ollut, oli kuin olisi kivirekeä yrittänyt kiskoa. Pahinta oli kuitenkin ehkä se, että sormien iho alkoi kipeytyä. Sitkeänä sissinä sain silti aikaiseksi kaksi sukan vartta ja terätkin teen samalla langalla kunhan iho ehtii hieman toeta koettelemuksestaan.
Tuleviin sukkiin tilasin sitten useamman kerän Kaupunkilangan Kivijalkaa, se kun oli edellisellä kerralla todella mukavaa kudottavaa. Katsotaan, mitä puikoilta ensi viikolla putoaa kunhan langat saapuvat.
Nojatuolin uumenista 