Hyvin toimi, melatoniini. Koiruus ei kuolannut, ei läähättänyt, ei säntäillyt, ei yrittänyt piiloutua mihinkään. Rescue-kaverilla, joka valitettavasti asuu ihan sen rakettien lähettelypaikan vieressä, oli pauke sujunut hieman samoin, toki sillä erolla, että kaveri oli päättänyt liimata itsensä sängyn uloimpaan nurkkaan ja tarkkailla sieltä tapahtumia. Pihahommissa tuokin oli silti normaalisti käynyt, tytär oli hieman katsellut vain tarkemmin hetket jolloin niihin pystyi siirtymään.
Nyt heräsikin itselle kysymys, että miksi, oi miksi, en aiemmin ole ollut tästä vaihtoehdosta tietoinen. Itselle jäi todella hyvä mieli siitä, ettei oman koiruuden tarvinnut olla kuin peura ajovaloissa. Koiruus hämmensi omistajiaan vielä lisää sillä, että hän halusi ehdottomasti käydä pissalla vartti ennen vuoden vaihtumista, jo tuolloin pauketta oli reippaanlaisesti.
Vielä hullummaksi homma meni, kun koiruus oli sitä mieltä, että oikeastaan. Hän voisi myös tulla katsomaan sitä kovinta pauketta pihaan, kun olimme itse sinne pari minuuttia ennen vuoden vaihtumista suuntaamassa. Aika nopeasti mieli tosin muuttui, ulkorappusille ehdittyään kaveri totesi, että no ehkä ei sittenkään. Jos hän vaikka ihan tästä kuistilta katselisi.
Siinä kohtaa kun rytinä ja pauke pääsi lopullisesti irti totesi kaveri, että jaa. Josko sittenkin hän siirtyisi sisälle. Mutta kuten sanottua. Ei yhtä ainoaa kuolalänttiä, ei yhtä ainoaa piilottelua, ei yhtä ainoaa sydän-hakkaa-mä-kuolen-hetkeä. Mahtavan upeaa koiruudelle.
Sen verran koettelemus silti kävi koiruuden sielun ja sisimmän päälle, että unihan siinä tuli ja nyt sitä unta on sitten riittänytkin. Ihan peruspissa- ja kakkahommissa on käyty ja siinä se, muuten ei ole ollut intoa heilua pihassa. Joka on omistajille ihan jees, ottaen huomioon, että mittari repii ulkona edelleen likemmäs -20 asteen lukemia.
Loppujen lopuksi vuoden vaihtuminen sujui hyvinkin rauhallisissa merkeissä täällä meillä. Toista oli ollut maailman matkaajalla, meno oli ollut kuulemma melkoinen. Taksiakaan eivät olleet saaneet vaikka olisivat maksaneet todella moninkertaisia summia normaaliin verrattuna, ja niinpä he olivat viimein suoriutuneet takaisin morsiammen asunnolle mopotaksilla kolme päällä. Just.
Siinähän sitä. Hirvipaistia. Joukkoon meni myös pala villisian paistia, ja tottahan sinne piti laittaa porkkanaa ja sipuliakin. Mausteina tässä toimii vain ja ainoastaan suola, rosmariini, valkosipuli, maustepippurit ja laakerinlehdet. Ai niin, ja toki sekaan päätyi tölkki joulukalenterista tullutta Amberia. Maku aikas bueno.
Kirjoittelen blogitekstiä nyt hyvissä ajoin uuden vuoden aattona, televisiossa pörrää tällä hetkellä Vesku-elokuva. Päivän puuhia on ollut lähinnä kaupassa pyörähdys aamusta, lihojen pilkkominen, hirvisoosin uuniin saattelu ja tietysti kutomista, kahvia ja tyttären kanssa pälinöintiä.
Koiruuden kanssa olemme jatkaneet melatoniinilinjalla sillä oikeasti. Koko koirahan on aivan kuin toinen koira. Niin rento, ettei mitään rajaa. Olenkin alkanut epäillä, että koiralla on koko ajan jonkinlainen ahdistustila päällä, sillä koiruushan on ollut siitä rakettitapahtumasta lähtien erittäin ärhäkkä kaikkia vieraita kohtaan. Nyt tuo vaikuttaa enemmän sellaiselta dogilta, kuin mikä edeltäjänsä oli.
Ohjelmassa ei ole tänään enää mitään kummoista, tytär tosiaan pörähti paikalle jo aamupäivällä ja viipyi monta tuntia. Mukaansa tuo oli ottanut kutimen, sillä hän on myös innostunut nyt moisesta lajista. Tekeillä on ekat kämmekkäät, äidin ohjeilla niitä on tehty ja tänään saatiin peukaloaukko ekaan malliin. Nyt hänen lähdettyään kotosalle ajattelin tuijotella Veskun loppuun ja samalla kutoa tumput hyvälle mallille, oli ihan pakko ottaa joku pienempi käsityö väliin.
Aamulla oli aika ylpiä olo, kun koiran kanssa ulkona pyörin. Pakkasta oli hyvinkin 15 astetta, mutta tämä mimmi ei palellut yhtään. Niin kovin hilpeyttä aiheuttanut talvihaalari, ei siinä hymy hyytynyt pihalla pyöriessä.
Muistaessa, tähän loppuun totean vielä näin: oikein hyvää vuotta 2026 kaikille!
Enpä muista, olenko aiemmin maininnut, mutta meidän torpassamme elelee todella todella raketti- ja paukkukammoinen koira. Ja kun tarkoitan todella, niin se meinaa sitä että ensimmäiset paukkeet uuden vuoden alla aiheuttaa se, että koira tärisee, läähättää, kuolaa, yrittää piiloutua huonekalujen alle (tanskandoggi ei muuten mahdu sen enempää sohvan, nojatuolin kuin sängynkään alle, testannut on) ja seuraa perässä kuin horkkatautinen.
Edellinen doggihan oli rakettirakastaja, kyseinen tyyppi piti sitoa keittiön pöydän jalkaan kiinni kun lapset oli pienempiä eivätkä vielä osanneet varoa, ettei kaveri pääse livahtamaan ovesta näiden matkassa, sillä senkin tuo ennätti elämänsä aikana tehdä.
Ja ei, kaveri ei livahtanut lähteäkseen jyskettä pakoon, mitä vielä! Kaveri yritti hyppiä rakettien perään taivaalle ja ehtipä tuo kerran rynnätä naapurin pihasta hakemaan roomalaisen kynttilänkin suuhunsa kun se kerran niin ihanasti paukkui ja lähetti valopalloja ilmaan. Se olikin muuten viimeinen uusi vuosi kun koiraa EI sidottu kiinni pahimman paukkeen ajaksi, sen verran pahasti pelästyimme koiran menoa katsellessa.
Toki, hienolta se näytti. Elävä roomalaisen kynttilän jalusta, joka oli onneksi napannut kyseisen kapineen suuhunsa samaan tapaan kun kepin eli valopallot vaan sinkoili iloisesti ympäri meidän ja naapurin pihaa koiran tehdessä näyttäviä kiemuroita juostessaan. Vieläkin kylmää ajatus siitä, jos roomalainen kynttilä olisi päätynyt kitusiin niin, että ne valopallot olisi paukkuneet koiran kitaan…
Niin, palatakseni tähän meidän nykyiseen karvapalloon, tilannehan on se, että hänpä onnistui saamaan ekana uutena vuotenaan raketin kylkeensä ja pahoin pelkään, että se oli lähtölaukaus paukkuarkuudelle. Ja ei, koiraa ei todellakaan viety ulos siihen aikaan kun raketteja sai ampua, olimme varautuneet kyseiseen meininkiin ja koiruutta kuskattiin ulkona kirkkaalla päivänvalolla iltapäivästä.
Tänä päivänäkään emme tiedä, mistä se raketti edes tuli, sillä lähinaapurit ovat aina noudattaneet annettuja paukutteluaikoja, ovatpa jopa ilmoitelleet viestitse suunniteltuja aikoja niiden paukuttamiseen. Itse emme raketteja päästele, eikä meitä ole koskaan ennen tätä koiraa niiden paukuttelu edes häirinnyt, siinähän paukutellaan kunhan niitä annettuja aikoja noudatetaan.
Epäilys ja syyttävä sormi meidän tapauksessa osoittaa edelleen joko läheiseen kikkariin (ei omistajiin, vaan pihassa aiemmin pyörineisiin varhaisaikuisiin), läheiseen kenttään, joka on suosittu rakettien ampumisalue tai vaihtoehtoisesti läheisen kerrostalon pihapiiriin. Tuskinpa se raketti nyt ihan älyttömän kaukaa kuitenkaan tuli.
Koiralle ei onneksi tullut ulkoisia vammoja, mutta sisäinen tuli. Ja paha sellainen. Meidän uuden vuoden aattoihimme on kuulunut jo useamman vuoden kovalla pauhaavat telkkarit pitkin torppaa, oman väen rauhallinen käytös, koiran sitominen painesiteellä rauhoittamiseksi ja hyvin hyvin aikainen ulkoilu uuden vuoden aattona. Säälittää silti kovin, sillä koiralle tulee hyvinkin liki 20 tunnin väli ulkoiluun, kiitos idioottien jotka eivät ymmärrä, että klo 18 on se aika kun paukuttelun saa aloittaa.
Koiran vanhetessa paukkukammokin on pahentunut, tietysti. Viimeisen parin vuoden aikana nämäkään keinot ei ole estäneet koiran ihan totaalipaniikin iskemistä, joten viime vuonna päädyin kokeilemaan Zylkeneä lisukkeeksi. Valitettavasti emme huomanneet siitä olevan mitään erikoisen hyvää apua, mutta ehkä se ihan hieman vei sitä pahinta terää olosta pois, vaikka näkikin, että koira panikoi ja pakeni pitkin torppaa jokaisen paukun paukahtaessa.
Tytär nyt sitten ehdotti ihan melatoniinia. Ja ihan sitä samaa mitä ihmisetkin syövät. Itse hän on omalle rescuelleen antanut pariin kertaan lyhytkestoisesti silloin kun tämän ahdistukset ja paniikit on olleet pahimmillaan. Elämä rescuen kanssa kun usein on hieman erilaista kuin kasvattajalta pentuna tuotujen koirien kanssa.
Tämän ohjeen hän oli saanut muilta rescuekoirien omistajilta, sillä tytär on hyvin aktiivisesti heidän kanssaan tekemisissä rescuekoiraryhmien välityksellä. Tyttären oma rescuehan on osoittautunut kohtalaisen vaativaksi, mutta ihan pahimmasta päästä tuo ei onneksi ole. Ensimmäiset ulkoilut hihnassa oli olleet aivan mahdottoman hankalia ja hiljattain, kun tytär muutti rescuen kanssa toiseen asuntoon oli ensimmäiset pari päivää olleet pelkkää kauhua koiralle.
Toki koirille on olemassa ihan omiaankin, ne nyt tietysti maksaa sitten kolme kertaa sen mitä meidän kaksijalkaisten ja toimivuus niillä on ihan sama. Ainoa, mikä pitää ehdottomasti huomioida ihmisen melatoniinia koiralle antaessa on se, ettei se saa sisältää mitään ylimääräisiä säilöntä- tai makeutusaineita eli käytännössä mitään, mikä voi olla koiralle vaarallista.
Elämme toivossa, että koira saisi hieman rennomman uuden vuoden tällä kertaa. Tuloksia odotellessa.
Johan sitä ennättikin kun pisti hösseliksi! Villatakki on ehtinyt siihen vaiheeseen, että pitäisi aloitella helman kuvio-osaa ja sen perään tehdä vielä joustin, pituutta takilla on nyt 70 senttiä eli se ylettyy nyt jo polvien yläpuolelle. Sitten puuttuukin enää vain hihat. Ja steekkaus. Päätös siitä, tehdäkö nappilista vai laittaako vetoketju. Huoks. Se onkin vaikein osa koko hommassa.
Viimeisestä kalenterin luukusta ilmestyi täysin uusi tuttavuus, Jouluolut, jota en ole vielä uskaltautunut maistamaan. Mahdanko uskaltaakaan, mene ja tiedä. Panimon sivut kertoo oluesta seuraavaa; punertava ja lämpimän maltainen, karamellimainen makeus ja pehmeä paahteisuus. Jahas.
Kepukka pyöri takaisin pesäkololleen ja totesi seuraavaa: ”Pesäkololle palattuaan Kepukka heittää nutun naulakkoon, sihauttaa hyvin ansaitun oluttölkin auki, heittäytyy kalsarillisillaan pahnasohvalle ja lähettää päämajaan telexin: teht.suor. Saa lahj. Hyv. joul. T:Keppana”
Onneksi puikot pääsee jälleen hetkeksi levolle, tiedossa olisi treffit kummipojan ja hänen äitinsä kanssa, samalla saan hirvenlihoja pakkaseen. Yksi poikasista lupautui lähtemään seuramieheksi ja hyvä niin, on kuulemma ihan hitokseen liukkaat tienpinnat näiden myräköiden ja jäätymisten seurauksena. Yhdet synttäritkin on ohjelmassa, joten liikettä riittää.
Apteekkiinkin pitänee mennä, rescuekoiriin ja heidän omistajiinsa tutustunut tytär kun kertoi, että paukkukammoiselle koiralle kannattaa ehdottomasti kokeilla melatoniinia. Olihan se pakko tutkailla itsekin, mitä moisesta yleisesti ajatellaan ja kas. Sehän on tosiaan todettu monelle koiralle erittäin toimivaksi avuksi uuden vuoden paukkeen keskellä.
Ai niin. Maailmanmatkaaja oli varannut lennot, eli kolme viikkoa ja poika kotiutuu. Oli kyllä jo aikakin, kolme kuukautta tuntuu näin jälkikäteen menneen nopeasti, mutta todellisuudessa on aika-ajoin tuntunut, että aika suorastaan matelee.
Sain yhden isoimmista aarteista käsiini joulunpyhinä ja olen yrittänyt saada kirjenippua luettua, mutta vaikeaa se on. Vasta kaksi kirjettä on luettuna ja äitihän kirjoitti pitkästi kun kirjoitti, eli hyvinkin 7-10 arkkia per kerta. Äidin paras ystävä oli kirjeiden vastaanottaja ja kirjeet ovat vuosilta -79-84. Tuttuja juttujahan niissä on, mutta on seassa sellaisiakin asioita, joista en ole ollut millään tapaa tietoinen.
Onneksi Hannes toi paljon muutakin ajateltavaa, kuten sen että kappas. Mihinkäs meidän roskikset on lähteneet? Roskikset löytyi talon nurkan takaa, kumossa ne olivat molemmat ja olipa kaveriksi lentänyt jostain iso saavikin. Saavi ei ole meidän, omat saavit kun on saunassa ja minä keräsin lauantaina kaikki irtokapineet pihasta myteriä ajatellen.
Toinen pikkutouhu olikin sitten auton sulattelu maanantain kunniaksi. Okei, suht hyvin se lämpisi piuhan päässä mutta kun ei sitä ole luotu tänne Suomen oloihin niin jälleen edessä oli perinteinen ”ovi auki, mutta kas, ei sitten kiinni”. Hieman tuntui pahalta tyhjäkäyttää autoa pihassa useampi minuutti, mutta se on ainoa keino saada ovi takaisin toimintaan.
Maailmanmatkaajakin oli poikennut lääkärissä viikonlopun aikana, paikallinen kattimatikainen oli ottanut ja puraissut tätä käteen. Koska lapsella on onneksi hyvä matkavakuutus päädyimme siihen, että käy näyttämässä kättään, etenkin kun emme olleet täysin varmoja onko kaikki tarpeelliset rokotukset kunnossa.
Jäykkäkouristustehosteen olivat pojalle laittaneet, olivat myös rabies-rokotesarjan aloittaneet. Hyvä niin, poika on toki palaamassa n. kolmen viikon sisällä, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka saisi jonkin tulehduksen siellä helteessä heiluessaan ja vieraita kissoja paijatessaan.
Villahousutkin muuten valmistui, hyvä mä! Hovikuvaaja puuttuu edelleen pirtistä, me kun unohdimme täysin kuvata ne jouluaattona ja kas, sen jälkeen nuorin tytär onnistuikin sitten sairastumaan ja sitä tautia on nyt jatkanut edelleen. Eilen kävin pudottamassa postiluukusta levyn panadolia, ne kun oli unohtuneet ostaa apteekkireissulla.
Miespolo palasi tänään sorvin ääreen ja yritän tässä vähin erin saada arkirytmiä itsellenikin päälle, vaikka myönnetään. Ei se helppoa ole, ei. Kumman myöhään jaksanut nyt iltaisin vahdata telkkaria ja sitä kautta heräämisetkin on siirtyneet kummasti sinne kuuden kantimiin asti.
Onneksi tänään päästiin sentään perusruokien ääreen, jouluruoat alkoi pikkuhiljaa tulla korvista ulos .Nyt paluu todellisuuden ääreen eli kahvetta kuppiin ja kutimet käteen. Lomaa on onneksi vielä jäljellä vaikka arkeen onkin astuttu.
Päässä risteilee kappaleita. Osa on Ollin, osa Paten. Tuntuu hieman siltä, että ympyrä sulkeutui. Ja silti ei. Paten kuolemaa on ihan mahdottoman vaikea ymmärtää. Kuten oli aikanaan Ollinkin. Vasta tämän viimeisen vuoden aikana olen pystynyt kuuntelemaan Ollia. Se vei vuosia uskoa ja ymmärtää ja ennenkaikkea hyväksyä.
Enpä tiedä, miten tästä nyt sitten selvitään ja päästään eteenpäin. Ikurin oma iso poika, rokkikukkojen jumala, maailman pienin ja isoin yhtä aikaa. Ihan tosta vaan poissa. Hirvittävän paljon lohduttaa se, että olimme katsomassa Ratinasta poikki-keikka. Jotenkin tämän ymmärtäminen on vieläkin ihan hakusessa.
Laitoin Paten kunniaksi tulet saunalle, löylyttelen kunnolla. Katselen Arsenalin pelin ja mietin, että miksi aina parhaat viedään ensin.
Piti niin panostaa villahousujen valmiiksi saamiseen ja hilkulla se kyllä olikin, mutta ei vaan jaksanut enää illalla ketkua pidempään. Päivä kun osoittautui yllättävän kiireiseksi, jo aamusta kaivelin yleiskoneen uudemman kerran kaapista esiin ja ryhdyin joululimppujen vääntöön. Samalla ihastelin toki jääkaapissa sulamassa olevia villasikapaistipaloja, ne odotti pilkkomista, ruskistusta ja kastikkeeseen pääsyä.
Pari litran taikinaa tuli tehtyä, loppusaldona oli kuusi limppua. Kolme niistä päätyi joulukukkasiksi, yhdestä limpusta nuorimmainen söi aamupalana puolet. Joulukukkien väsääminenhän aiheutti tietysti sen, että aamupäivästä ajelin vielä kesken puuhien pitkin kyliä viemässä niitä limppuja saajilleen, joten riistasoosin teko jäi myöhempään.
Maailmanmatkaaja poikanen soitti pitkän videopuhelun, joulu aiheuttaa selvästi jonkinlaista kotikaipuuta. Etenkin ruokia tuo tuntui kaipaavan, manaili sitä, että pupeltaa mitä ilmeisimmin aattona nuudeleita. Enpä sitä pojalle nyt kertonut, mutta tarkoitus on laittaa riistasoosia pojalle pakkaseen tuokollinen, saa sitten kotiuduttuaan siitä nauttia.
Tällä kertaa riistasoosi saa makua timjamista, tomaattipyreestä, lipstikkasuolasta, valkosipulista sekä soijakastikkeesta. Solahti sinne joukkoon hieman myös erinäisiä pippureita myllystä, joten oletusarvoisesti herkkua on tiedossa joulupöydässä. Kinkunkin nostin illalla valmiiksi paistopussiin, puoliso tuuppasi sen yöllä nukkumaan siirtyessään uuniin.
Kaiken muun touhun keskellä innostuin väsäämään jääkaappiin yön yli tekeytymään tomaattisipulisalaatin ja pikkelöityjä pinasipuleita, ne kun toimii mainiosti joulupöydässä. Siivoilun jätin ihan suosilla aatolle, joulupuuron hautuessahan se imurikurvailu sujuu näppärästi.
Tontun matka alkaa olla liki päätöksessä, tällä kertaa pääsette ihmettelemään luukun 23 tölkkiä, joka on italialaista Birra Chiaraa. Panimon mukaan tämä passaa mainiosti pizzan kylkeen, sitä ei tosin taida ihan hetkeen olla tarjolla.
Tonttukin jatkoi kekkulointiaan pitkin Panimoa, tällä kertaa tunnelmat oli tällaiset: ”Tonttu istahtaa mallassäkkien suojaan, huokaisee syvään ja nakkaa muutaman ohranjyväsen viereensä laskeutuneelle varpuselle. ”Olen pieni veljesi, tulen Tallinnasta,” hyräilee Kepukka itsekseen, pyyhkäisee kätensä sarkahousujen persauksiin ja lähtee takaisin kololleen.”
Ankeana päivänä parasta tekemistä on ehdottomasti kutominen ja kahvin juonti. Jotenkin ennätin miettiä paljon omaa äitiä, sillä hänen kuolemastaan tuli maanantaina tarkalleen 28 vuotta aikaa. 28 vuotta, se on pitkä aika olla äidittä. Olin 25-vuotias kun äiti kuoli. Isä kuoli liki kaksi vuotta äitiä aiemmin, tuolloin olin juuri ehtinyt täyttää 24 vuotta.
Isää en niin kovin ole kaivannutkaan vuosien varrella, mutta äitiä on kyllä ollut ikävä kerran jos erään. Olisi ollut vielä niin monta kysymystä ja niin paljon tarvetta saada kysyä neuvoja, mutta minkäs teet. Kaikkihan täältä joskus lähtevät, mutta jotenkin kaksi päivää ennen joulua kuolema tuntui silloin ja tuntuu edelleen kovin epäreilulta.
No, moisissa mietteissä villahousutkin etenivät ihan hyvää kyytiä, saattaa hyvinkin olla, että ne valmistuu vielä jouluaatoksi. Villatakki odottaa jatkoa, se on tällä hetkellä puoleen perseeseen asti pitkä enkä osaa oikein päättää kuinka pitkän siitä teen. Mietintää aiheuttaa myös kuviot, pitäisikö niitä tehdä helmaan vai ei.
Kalenterista putkahti vihdoin toinen limu, tällä kertaa päärynää on tiedossa. Edellinenkin on vielä maistamatta, mutta ehtiihän sen jossain vaiheessa. Sun’n Peaceful Pear on Panimon sivujen mukaan ”täyteläinen, pehmeä ja sopivan makea.” Uskotaan, mutta maistaminen saa vielä odottaa.
Tonttuhan se riekkuu edelleen siellä Panimon nurkissa, tällä kertaa tarina jatkuu näin:”Haverin syötyä tehokasta työaikaa, Kepukka tekee pikaisen toteavan kierroksen varastoon, merkitsee kaverit järjestyksen miehiksi ja kiitää vielä vilkaisemaan tilannetta panimomestarin valtakunnassa. ”Mestari on mestari vaikka humalassa keittäisi,” tuumaa tonttu.”
Joulun ajan ensimmäiset joululimput on leipaistu ja kylille kuskattu, toisin sanoen kiikutin muutamalle työkaverille limpun joulukukan virkaa toimittamaan. Tämähän on perinne, joka on elänyt jo likemmäs 15 vuoden ajan, joten ei sitä oikein sovi lopettaakaan.
Koska tänä jouluna meillä on huomattavasti vähemmän väkeä kuin yleensä, niin päädyin ratkaisuun etten leivo omalle sakille kuin yhden satsin eli kolme limppua. Siitä riittää sopivasti naapuriinkin vietäväksi. Leivon limput omaan pöytään vasta ensi viikolla, sillä mielestäni limppu on parhaimmillaan kokolailla uunituoreena. Tokihan sen voi pakastaakin, mutta jotenkin meille ei se malli ole iskostunut käyttöön.
Loman alkaminen on niin huippujuttu, että huh! Vähin erin on alkanut takki tyhjetä, loppuviikko töissä oli jo ihan kidutusta. Onneksi nyt ehtii latailla akkuja ja voi käyttää aikaa juuri haluamallaan tavalla eli mm kutimet tulee saamaan kyytiä. Lisäksi ajattelin yrittää saada aikaiseksi ja siivoilla ainakin keittiön kuivatarvikekaapit, mutta nähtäväksi jää miten senkin käy.
”Joulukukat” päätyi sellofaaniin ja kalenteri puolestaan tarjoili Stoutia. Stout on Panimon sivujen mukaan ”musta, irlantilaistyyppinen olut, jossa on tukeva paahteisuus ja miellyttävä maltaisuus”. Aika selvää on, että minä en tule olemaan se tämän oluen maistaja, tummat oluet ei vaan tipu vaikka mikä olisi. Ehkäpä mies kelpuuttaa tämän joulusaunakaverikseen?
Tonttu jatkoi reissuaan: ””Esteitä on elämän tiellä, usein myös kuoleman kinttupolulla.” Juuri kun Kepukka on vaipumassa historiansa syvimpään Räntä-Nysten epätoivoon, kuuluu oven kolahdus.”
Jokseenkin varma merkki siitä, että joulu on jo lähes ovella on vuosittain tämä: miehen töistä saama joulupaketti. Paketin sisältö on vaihdellut vuosittain, viime vuosina sisältö on ollut näitä jouluherkkuja, mutta onpa ollut vuosia, jolloin sisältönä on ollut ihania kotimaisia tuotteita kuten esim. aivan käsittämättömän upea villaviltti.
Miehelle kävi muuten hieman ikävämmin tuossa muutama päivä takaperin, tai tarkemmin oikeastaan viime lauantaina kun olimme lähtötohinoissa kohti Nokia Areenaa ja Raskasta Joulua-konserttia. Hänpä sitten päätti laitella suojakäsittelyt kenkiinsä ja nappasi ”kenkäplankkipullon” eteisen kaapista sen kummemmin sitä katsomatta.
Eihän tuo vaivautunut edes laittamaan rillejä päähänsä, suhautteli vain menemään ja ihmetteli, että miten ne kengät nyt muuttuu niin kummallisen näköisiksi. Että näinkös ne ensin on ennenkin näyttäneet heti suihkailuiden jälkeen vai mikäs…. Niinpä! Kannattaisi hieman ehkä katsoa mikä pullo sieltä kaapista käteen kapsahtaa! Vuokasuihketta kun joudutaan olosuhteiden pakosta säilyttämään meillä samassa kaapissa kuin mm. kertakäyttöhanskoja, jatkojohtoja ja niin. Sitä miehen kenkäplankkia.
Päädyin kokeilemaan toisen merkkistä hiusväriä kuin olen yleensä tehnyt ja mikäs, ihan hyvä väri tälläkin tuli. Ehkäpä kaipaisin kuitenkin vielä lisää sitä kunnon kuparisuutta, mutta tokihan pohjaväri vaikuttaa paljon. Käytössä tämä oli varsin miellyttävä, tosin tuo harjaosa oli aivan turhanpäiväinen kapine. Toinen mikä on osoittautunut jokaisessa hiusväripaketissa ihan täydeksi turhakkeeksi on mukana tulevat kertakäyttöhanskat. Kaupasta ostetun hanskapaketin tuotteet on miljoona kertaa paremmat.
Amarylliskin on alkanut ihastuttavasti ”räjäyttämään” nuppujaan auki, nyt niitä näkyy tässä kukkavarressa jo kuusi kappaletta. Edelleenkään toinen kukkavarsi ei osoita minkäänlaista avautumisen merkkiäkään, mutta eiköhän sekin vielä ehdi. Minkähän ihmeen takia en ole aiemmin hankkinut joulukukaksi amaryllista? Hyasintteja, joo, ja joulutähtiä, mutta amarylliksia. Miksi? Sen kun tietäisi.
Joulukalenteri tarjoili tällä kertaa Micro Neipan, joka on Panimon sivujen mukaan mieto ja aromikas pintahiivaolut. Mielenkiintoista. Sitähän voisi jossain kohtaa vaikka ottaa ja maistaa. Tonttukin pääsi jatkamaan omia seikkailujaan: ”Kepukan keikkuessa tölkkiradalla, tossu lipsahtaa alta ja tonttuparka liukuu kuin rasvattu näätä kohti linjalle jäänyttä avonaista tölkkiä. ”Onneksi osuin tyhjään tölkkiin”, tuumaa Kepukka ja alkaa miettiä ulospääsyä pinteestä.”
Nojatuolin uumenista 