Hyvin toimi, melatoniini. Koiruus ei kuolannut, ei läähättänyt, ei säntäillyt, ei yrittänyt piiloutua mihinkään. Rescue-kaverilla, joka valitettavasti asuu ihan sen rakettien lähettelypaikan vieressä, oli pauke sujunut hieman samoin, toki sillä erolla, että kaveri oli päättänyt liimata itsensä sängyn uloimpaan nurkkaan ja tarkkailla sieltä tapahtumia. Pihahommissa tuokin oli silti normaalisti käynyt, tytär oli hieman katsellut vain tarkemmin hetket jolloin niihin pystyi siirtymään.
Nyt heräsikin itselle kysymys, että miksi, oi miksi, en aiemmin ole ollut tästä vaihtoehdosta tietoinen. Itselle jäi todella hyvä mieli siitä, ettei oman koiruuden tarvinnut olla kuin peura ajovaloissa. Koiruus hämmensi omistajiaan vielä lisää sillä, että hän halusi ehdottomasti käydä pissalla vartti ennen vuoden vaihtumista, jo tuolloin pauketta oli reippaanlaisesti.
Vielä hullummaksi homma meni, kun koiruus oli sitä mieltä, että oikeastaan. Hän voisi myös tulla katsomaan sitä kovinta pauketta pihaan, kun olimme itse sinne pari minuuttia ennen vuoden vaihtumista suuntaamassa. Aika nopeasti mieli tosin muuttui, ulkorappusille ehdittyään kaveri totesi, että no ehkä ei sittenkään. Jos hän vaikka ihan tästä kuistilta katselisi.
Siinä kohtaa kun rytinä ja pauke pääsi lopullisesti irti totesi kaveri, että jaa. Josko sittenkin hän siirtyisi sisälle. Mutta kuten sanottua. Ei yhtä ainoaa kuolalänttiä, ei yhtä ainoaa piilottelua, ei yhtä ainoaa sydän-hakkaa-mä-kuolen-hetkeä. Mahtavan upeaa koiruudelle.
Sen verran koettelemus silti kävi koiruuden sielun ja sisimmän päälle, että unihan siinä tuli ja nyt sitä unta on sitten riittänytkin. Ihan peruspissa- ja kakkahommissa on käyty ja siinä se, muuten ei ole ollut intoa heilua pihassa. Joka on omistajille ihan jees, ottaen huomioon, että mittari repii ulkona edelleen likemmäs -20 asteen lukemia.
Loppujen lopuksi vuoden vaihtuminen sujui hyvinkin rauhallisissa merkeissä täällä meillä. Toista oli ollut maailman matkaajalla, meno oli ollut kuulemma melkoinen. Taksiakaan eivät olleet saaneet vaikka olisivat maksaneet todella moninkertaisia summia normaaliin verrattuna, ja niinpä he olivat viimein suoriutuneet takaisin morsiammen asunnolle mopotaksilla kolme päällä. Just.
Enpä muista, olenko aiemmin maininnut, mutta meidän torpassamme elelee todella todella raketti- ja paukkukammoinen koira. Ja kun tarkoitan todella, niin se meinaa sitä että ensimmäiset paukkeet uuden vuoden alla aiheuttaa se, että koira tärisee, läähättää, kuolaa, yrittää piiloutua huonekalujen alle (tanskandoggi ei muuten mahdu sen enempää sohvan, nojatuolin kuin sängynkään alle, testannut on) ja seuraa perässä kuin horkkatautinen.
Edellinen doggihan oli rakettirakastaja, kyseinen tyyppi piti sitoa keittiön pöydän jalkaan kiinni kun lapset oli pienempiä eivätkä vielä osanneet varoa, ettei kaveri pääse livahtamaan ovesta näiden matkassa, sillä senkin tuo ennätti elämänsä aikana tehdä.
Ja ei, kaveri ei livahtanut lähteäkseen jyskettä pakoon, mitä vielä! Kaveri yritti hyppiä rakettien perään taivaalle ja ehtipä tuo kerran rynnätä naapurin pihasta hakemaan roomalaisen kynttilänkin suuhunsa kun se kerran niin ihanasti paukkui ja lähetti valopalloja ilmaan. Se olikin muuten viimeinen uusi vuosi kun koiraa EI sidottu kiinni pahimman paukkeen ajaksi, sen verran pahasti pelästyimme koiran menoa katsellessa.
Toki, hienolta se näytti. Elävä roomalaisen kynttilän jalusta, joka oli onneksi napannut kyseisen kapineen suuhunsa samaan tapaan kun kepin eli valopallot vaan sinkoili iloisesti ympäri meidän ja naapurin pihaa koiran tehdessä näyttäviä kiemuroita juostessaan. Vieläkin kylmää ajatus siitä, jos roomalainen kynttilä olisi päätynyt kitusiin niin, että ne valopallot olisi paukkuneet koiran kitaan…
Niin, palatakseni tähän meidän nykyiseen karvapalloon, tilannehan on se, että hänpä onnistui saamaan ekana uutena vuotenaan raketin kylkeensä ja pahoin pelkään, että se oli lähtölaukaus paukkuarkuudelle. Ja ei, koiraa ei todellakaan viety ulos siihen aikaan kun raketteja sai ampua, olimme varautuneet kyseiseen meininkiin ja koiruutta kuskattiin ulkona kirkkaalla päivänvalolla iltapäivästä.
Tänä päivänäkään emme tiedä, mistä se raketti edes tuli, sillä lähinaapurit ovat aina noudattaneet annettuja paukutteluaikoja, ovatpa jopa ilmoitelleet viestitse suunniteltuja aikoja niiden paukuttamiseen. Itse emme raketteja päästele, eikä meitä ole koskaan ennen tätä koiraa niiden paukuttelu edes häirinnyt, siinähän paukutellaan kunhan niitä annettuja aikoja noudatetaan.
Epäilys ja syyttävä sormi meidän tapauksessa osoittaa edelleen joko läheiseen kikkariin (ei omistajiin, vaan pihassa aiemmin pyörineisiin varhaisaikuisiin), läheiseen kenttään, joka on suosittu rakettien ampumisalue tai vaihtoehtoisesti läheisen kerrostalon pihapiiriin. Tuskinpa se raketti nyt ihan älyttömän kaukaa kuitenkaan tuli.
Koiralle ei onneksi tullut ulkoisia vammoja, mutta sisäinen tuli. Ja paha sellainen. Meidän uuden vuoden aattoihimme on kuulunut jo useamman vuoden kovalla pauhaavat telkkarit pitkin torppaa, oman väen rauhallinen käytös, koiran sitominen painesiteellä rauhoittamiseksi ja hyvin hyvin aikainen ulkoilu uuden vuoden aattona. Säälittää silti kovin, sillä koiralle tulee hyvinkin liki 20 tunnin väli ulkoiluun, kiitos idioottien jotka eivät ymmärrä, että klo 18 on se aika kun paukuttelun saa aloittaa.
Koiran vanhetessa paukkukammokin on pahentunut, tietysti. Viimeisen parin vuoden aikana nämäkään keinot ei ole estäneet koiran ihan totaalipaniikin iskemistä, joten viime vuonna päädyin kokeilemaan Zylkeneä lisukkeeksi. Valitettavasti emme huomanneet siitä olevan mitään erikoisen hyvää apua, mutta ehkä se ihan hieman vei sitä pahinta terää olosta pois, vaikka näkikin, että koira panikoi ja pakeni pitkin torppaa jokaisen paukun paukahtaessa.
Tytär nyt sitten ehdotti ihan melatoniinia. Ja ihan sitä samaa mitä ihmisetkin syövät. Itse hän on omalle rescuelleen antanut pariin kertaan lyhytkestoisesti silloin kun tämän ahdistukset ja paniikit on olleet pahimmillaan. Elämä rescuen kanssa kun usein on hieman erilaista kuin kasvattajalta pentuna tuotujen koirien kanssa.
Tämän ohjeen hän oli saanut muilta rescuekoirien omistajilta, sillä tytär on hyvin aktiivisesti heidän kanssaan tekemisissä rescuekoiraryhmien välityksellä. Tyttären oma rescuehan on osoittautunut kohtalaisen vaativaksi, mutta ihan pahimmasta päästä tuo ei onneksi ole. Ensimmäiset ulkoilut hihnassa oli olleet aivan mahdottoman hankalia ja hiljattain, kun tytär muutti rescuen kanssa toiseen asuntoon oli ensimmäiset pari päivää olleet pelkkää kauhua koiralle.
Toki koirille on olemassa ihan omiaankin, ne nyt tietysti maksaa sitten kolme kertaa sen mitä meidän kaksijalkaisten ja toimivuus niillä on ihan sama. Ainoa, mikä pitää ehdottomasti huomioida ihmisen melatoniinia koiralle antaessa on se, ettei se saa sisältää mitään ylimääräisiä säilöntä- tai makeutusaineita eli käytännössä mitään, mikä voi olla koiralle vaarallista.
Elämme toivossa, että koira saisi hieman rennomman uuden vuoden tällä kertaa. Tuloksia odotellessa.
Eihän sitä Roomakaan päivässä ja silleen, mutta oikeasti. Jotenkin nämä Ilveksen tumput on joka aivaten ainoa kerta olevinaan mahdottoman haastavat. Ei siksi, että ne olisi vaikeat, vaan siksi, että kiinnostus niiden tekemiseen on luokkaa nolla. Etenkin logon silmukointi, herttinen. Karseaa hommaa, vaikka kaavio täällä blogissa onkin. Johtunee omasta Tappara-fanituksesta, luulen mä.
Nämä silmukoinnit tuli tehtyä osin siinä koulutuksen lomassa, oli muuten ihan huippuluokan koulutus. Mieli ry on erittäin tarpeellinen ja hyviä asioita edistävä yhdistys, suosittelen tutustumaan. Nyt olen muka vakaasti päättänyt, etten tee mitään uutta ennen kuin saan vielä puikoilla keikkuvat Ipat valmiiksi, mutta saapa nähdä.
Tytär lähetti kuvan koiraskaisesta, koiruus on rohkeutunut vielä entisestään mutta on siinä vielä matkaa. Epäilen jopa, että vaikka on kyseessä nuori koira niin tuskinpa hänestä koskaan sukeutuu innokkaasti vieraita tervehtivää heppua, epäluulo ihmisiä kohtaan taitaa olla ihan pysyvää.
Tyttären kanssa tuo toimii silti ihan päättömän hienosti, heistä on sukeutunut tässä liki puolessa vuodessa yksikkö. Hieman pisti kuva naurattamaan, totesinkin tyttärelle että vain poron sarvet puuttuu päästä. Pahoin pelkään, että moinenkin kuva tulee vielä putkahtamaan puhelimeen.
Joopa joo! Hain tosiaan niitä lankoja läjäpäin (melkein) sieltä Tokmannilta ja nyt on kyllä pakko todeta, että mitä ihmettä. Novitan seiskaveikka on ollut aina suht kivaa lankaa kutoa, jopa huonoimmillaankin, mutta nyt oli ihminen lievästi ihmeissään. Sukkien joustimeen valikoitui kuparin värinen lanka ja harvoin olen ollut ihan yhtä hämmentynyt kutoessani. Joskus toki, mutta harvemmin.
Miten voi lanka olla niin julmetun karheaa ja jäykkää, ettei se tahdo liikkua mihinkään puikoilla. Outoa! Varren varsinainen väri, grafiitti, on toki karheaa sekin, mutta ei sentään samalla tavalla jäykkää kuin kupari. Aika tuskaa oli joustimen teko, hieman vähemmän tuskaa oli saatella varret tähän vaiheeseen. Nythän vuorossa olisi seuraavaksi silmukointia, mutta kun ei nyt vaan nappaa, eli vuoroon pääsee villisten edistäminen.
Sillä miehen kanssa tehdyllä kauppareissulla oli, kuten aiemmin mainitsinkin, kirkuva nälkä, joten päädyin nappaamaan tällaisen patukan autossa mussutettavaksi. Olen monesti ihmetellyt nykymaailman tapaa, jossa välipalana toimii erittäin suklaiset välipalapatukat ja hieman jopa kyseenalaistanut moista tyyliä. Ja niin vain haksahdin minäkin kokeilemaan ja hei, enpä ihmettele enää. Ihan hitokseen hyväähän se oli, mutta oikeasti. Välipala?
Toteanpa tässä kohtaa senkin, että nyt se sitten tapahtui mitä vähän odottelinkin jo tapahtuvaksi. Eli kyllä. Otin ja pamautin pääni voimalla olkkarin seinähyllyyn. Muutaman kerran imuroidessa ja hyllyn läheisyydessä kykkiessä olen moista pelännyt tapahtuvaksi, onneksi osumia ei ole tullut, mutta tokihan sellainen osuma nyt piti sitten saada aikaan.
Niinpä! Paperinivaska tipahti passelisti hyllyn alapuolelle lattialle ja minähän sitä sieltä kykkimään ja pam! Voi tsiisus! Siinä vähän aikaa kipunoi tähdet silmissä ja olin jokseenkin varma, että nyt on sitten takuulla nupissa reikä. Ja tämä tietysti juuri, kun olin alunperinkin lähtenyt nojatuolista liikkeelle laittaakseni paperinipun sylistä pöydälle ja siirtyäkseni levittämään väriainetta hiuksiin.
Muutamaan otteeseen nuppia tuli kokeiltua, mutta eipä sieltä onneksi verta vuotanut, sen sijaan sinne kohosi mojovan kokoinen kuhmu, joten ei kun väri päähän vain! Enää hiusten osalta odottaa niiden leikkailu, sen tulee sukulaisneitonen tekemään joutessaan. Onneksi kuhmu on laskenut jonkin verran yön aikana, mutta hitto, kyllä se vaan kipeä on edelleen. Voi prkl!
Pyörähdimme miehen kanssa tyttärelläkin siinä iltapäivästä, tällä kertaa ohjelmassa oli pienimuotoista seinän paikkailua, sillä joku koira-merkkinen heebo (mahdollisesti kuvassa oleva) oli keksinyt kaivella pariin kohtaan seinää kolot. Tytär sai uuden kämpän, joten seinä pitää palauttaa alkuperäiseen kuntoon, onneksi kittailu ja maalailu on tuttua puuhaa.
Muuten, tämä kyseinen heebohan pelkää edelleen suunnattoman paljon miehiä. Pelkolistalle kuuluu myös rollaattorit. Ja vieraat ihmiset. Oli ne naisia tai miehiä, mutta miehet on pahempia. Oli melkein rentouttavaa kittailla seinää, kun jokainen liike aiheutti heebolle kauhean haukkumiskohtauksen. Toisaalta, sekin on edistystä, heebon saapuessahan tämä oli niin arka, että ehdimme jo muutaman viikon ihmetellä, että osaako se edes haukkua.
Osaa ja on hyvinkin aktiivinen siinä oman huushollinsa osalta. Ulkona tuo ei sitten hauku yhtään, ei tuo toki ihmisiä silti lähelleen päästä vaan ennemmin väistelee heitä. Onneksi mukana oli herkkuja heebolle ja minullehan tuo ei enää niin hauku, mutta miehelle sitäkin enemmän. Antaa hän silti rapsuttaa, vaikka pitääkin sitä hieman epäilyttävänä touhuna.
Näillä miettein uuteen päivään siis, onneksi on vapaapäivä.
Kyllähän se syksyä pukkaa ihan tosissaan ja tiedetään, lintujen ulkoruokinta aloitetaan kun ”maassa on lumipeite tai se on jäässä tai vaihtoehtoisesti mustarastaat tai sinitiaiset alkaa pomppia pihapiirissä.” Näin ohjeistaa Birdlife-sivusto, kun tietoa talviruokinnan aloittamisesta etsiin.
Mitä ilmeisimmin meidän pihapiirimme lintuset ei ole sivustoa lukeneet, sillä meillä ruokinta tunnutaan aloittavan joka vuosi lokakuun puolivälin paikkeilla ja harvemmin siihen aikaan vuodesta on vielä lumipeitettä maassa saati maanpinnan jäädyttäviä pakkasia.
Sen sijaan meillä on aktiivisia pihalintuja, niitä jotka todennäköisesti vuodesta toiseen elelee samoissa pusikoissa ja näin ollen kaikki sukupolvenvaihdoksetkin on samaa kantaa. Meillä kun talviruokinta aloitetaan aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset talitintit käyvät syyttävin silmin olkkarissa olijaa tuijottamassa.
Niinpä aloitettu on. Nauruakin päivään silti saatiin mukavasti soviteltua, tytär lähetti kuvan pikkuriiviöstä. Oli ihmetellyt jälleen kerran hiljaisuutta ja kurkannut selkänsä taakse ja kas. Siellähän se pikkuriiviö oli nakerrellut hyllystä hakemaansa kynttelikköä. Kiva.
Lohdutin tytärtä toteamalla, että kaverikin on huomannut iltojen pimenemisen ja yritti vinkkailla, että vähitellen voisi niitä valoja vaikka laitella ja niin, eipä hätää. Kyllähän tuo meidänkin sohvanvaltaaja niitä pahojaan pentuna teki, lopetti onneksi kolme vuotta täytettyään.
Ihme juttu, ettei tytärtä kovin lausuntoni lohduttanut, pikkuriiviö kun täytti vasta vuoden…
Kun aloittaa aamulla aikaisin, niin ennättää yllättävän paljon. Isännän tehdessä töihinlähtöä olin jo keittelemässä valkokastiketta lasagneen. Tällä kertaa päädyin tekemään lasagnen vielä hieman reilumman kokoisena mitä yleensä, joten kastikkeeseenkin päätyi kaksin kappalein Aura-kolmioita. Ja iso siitä tulikin.
Kastikkeeseen laitoin 1,5 litraa maitoa ja saman verran vehnäjauhoja ja kuten sanottua, kaksi kolmiota. Maustoin ihan perinteiseen tapaani eli sitruunapippuria ja maun tarkastettuani lisäsin vielä himppasen suolaa. Jauhelihakastikkeen teinkin täysin aiemman tyylini mukaan.
Tein kastikkeet aamulla valmiiksi ja suuntasin sen jälkeen kylille. Ensin pyörähdys Puuilossa, josta hain paitsi linnun siemeniä niin myös koiralle ruokasäkin. Sen jälkeen suuntasin hakemaan vanhimman tyttären ja suuntasimme naapurikylälle, olimme sopineet jo aiemmin että käymme äidin haudalla ja samalla tytär näkee, että missä se sijaitsee.
Hautapaikan sijainnin selittäminen puhelimitse on jokseenkin haastavaa, väitän mä, ainakin jos kyseessä on isompi hautausmaa. Helpommalla pääsi kun lähti itse käymään siellä, loppujen lopuksi äidin hauta on todella helpossa paikassa siellä, mutta miten sen nyt sitten toiselle selität. No kato käännyt siitä vasemmalle ja sitten kun näkyy se ja se, niin sitten meet siihen suuntaan ja sitten…. Juu ei.
Pyörähdimme myös apteekissa hakemassa tyttären kurkkutropit, joten tehokkuus oli ihan huipussaan. Kun olin vienyt tyttären kotiin hilppasin itse kokoamaan lasagnea vuokaan ja johan sitä tosiaan olikin. Ja hyvääkin se oli! Pakkohan se oli keitellä iltapäiväkahvit ja kas. Sitten mieleen muistui, että tosiaan. Toisen tyttären rescueriiviöllähän oli yksivuotissynttärit. Siis oletettavasti.
Päädyinkin vielä poikkeamaan sielläkin, samalla vein tyttärelle jääkaapista loput nakkisoosit ja satsin lasagnea. Riiviölle tarjoilin synttärin kunniaksi paitsi puruluun niin myös yhden nakin soosista.
Liekö sitten alkupäivän hyvä meininki, niin tietäähän sen. Alamäkihän siitä alkoi. Ensin onnistuin kiskaisemaan kahvit väärään kurkkuun, enpä muista moista vuosiin tehneenikään. Ai hitto, miten kipeää tekee kun kahvia lentää ulos nenästäkin! Poijjaalla sen sijaan oli ratkiriemukasta kun sitä vieressä seuraili, itsellä ei niinkään.
Ja kun alamäki saadaan alkamaan, niin tottahan sitä jatketaan. Ensin minua huudeltiin yläkertaan ja käskettiin tulla hiipimällä, ehdin jo hetken miettiä että mitähän konnankujeita poijjaalla oli mielessä, mutta eipä sillä ollutkaan. Avoimesta ikkunasta oli poijjaan huoneeseen lentänyt pieni sinitiainen, joka pörhisteli puolipökkyrässä höyheniään tv-tasolla.
Onneksi tässä kohtaa osui paikalle myös pieni ylämäki, sillä sain napattua lintupolon helposti pienen pyyhkeen sisään ja vietyä vahingoittumattomana ulos. Hyvin se pyrähti heti lentoon kun pyyhekääröä sen ympäriltä poistin, joten ei hätää, kaveri selvisi säikähdyksellä.
Sen jälkeen jatkoinkin alamäkilinjaani, eli hupsista hei. Onnistuin sitten vippaamaan tyylikkäästi iltapalani lautasineen päivineen lattialle ja tottakai nurinpäin. Huoks. Siinä kohtaa aloin kallistua jo siihen suuntaan, että ehkä olisi parasta painua maate, mutta päätin kuitenkin pysytellä vain hievahtamatta nojatuolissa ja jatkaa villahousujen kutomista.
Se muuten kannatti! Väitänpä, että ensi viikolla villahousut saa jo käyttöön, niin hyvin ne viimeinkin eteni. Hyvä mä!
Vaan johan niistä löytyy valoa kerrakseen! Nauroinkin mukeloille, että ulkovalon käyttö on aivan turhaa, kunhan paukauttaa ikkunavalot aamulla päälle. Niin. Päädyin nyt kokeilemaan toimisiko kasvivalot myös hyvä herätysvalona itselle aamuisin, vaikka myönnettäköön. Eipä minulla pahemmin ole heräämisvaikeuksia ollut.
Palkit ovat edenneet vain piirun verran ja syykin on selvä. Eilen aamulla herätessäni toinen puoli harteista tuntui oudolta. En tiedä missä ihmeellisessä asennossa olen mahtanut yöni viettää, mutta suht pian heräämisen jälkeen oli selvääkin selvempää että oikean puolen lapaluun vieressä oli joku ihme jumitus. Eli ei.
Vaikka kuinka oli intopiukeana päättänyt, että suunnilleen koko päivä perustuu siivoiluun, kutomiseen ja erinäiseen määrään muuta käsin tehtävä touhuaa niin kukkua kanssa. Yksi menetetty lomapäivä noin ikäänkuin käsitöiden osalta. Ja imuroinninkin. Onneksi tilanne vaikuttaa nyt vähän paremmalta, joten josko sitä pystyisi palaamaan alkuperäiseen lomasuunnitelmaan.
Tähän loppuun vielä parin ikuisen lomalaisen kuulumisia. Toinen on päättänyt käyttää runsaasti aikaansa pönöttämällä sohvalla. Näky on suoraan sanottuna koominen. Toinen taas. Hän on kovasti rohkaistunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja nauttii suunnattoman paljon metsässä samoilusta. Ihmisen ja pyörät aiheuttavat edelleen suht voimakasta pelkoa, joten sikälikin metsäily toimii miljoona kertaa paremmin hänen kohdallaan.
Nojatuolin uumenista 