Koko huusholli on varsinainen kaaos tällä hetkellä. Tyttären tavaroita on siellä täällä, kuistilla, yläkerrassa, eteisessä, olkkarissa ja jopa keittiössä. Huoks.
Pakko myöntää, että ihan hieman ihmetyttää aiemman vuokranantajan toimintatapa. Ei, missään nimessä ei minkäänlaisia myönnytyksiä missään kohtaa, kämppä tyhjäksi viimeisen vuokrapäivän kello kahteentoista mennessä tai maksat koko kuukauden vuokran kerralla.
Ehkä jollain tapaa eniten ihmetytti tapa, jolla tytärtä lähestyttiin kerran toisensa jälkeen vuokranantajan taholta. Saattaisin jopa ymmärtää, jos kyseessä olisi yksityinen vuokranantaja, mutta kun kyseessä on iso yritys jolla on asuntoja tyhjänä samassa talossa niin yhteydenotot liittyen ”asunnon näyttöön” uudelle vuokralaiselle pisti hieman ihmettelemään.
Tytär sanoi kerran toisensa jälkeen, että ei, asuntoa ei näytetä kenellekään ellei hän ole kotona, edelleen asunnossa on rescue-koira. Ja silti. Soitto toisensa perään. Että jos näytettäisiin. Ei. No, onneksi tytär on palauttanut avaimet, olkoonkin, että äidin pirtti on kaaoksen vallassa. Kohtahan sitä pääsee jo ihailemaan neitosen uutta asuntoa. Ihmettelen toki sitäkin, että miten hitokseen paljon ihminen voi vuodessa kerätä tavaraa?
Sitä todellakin on. Ehkä järkevintä on vain sulkea silmänsä. Niin se on.
Eihän sitä Roomakaan päivässä ja silleen, mutta oikeasti. Jotenkin nämä Ilveksen tumput on joka aivaten ainoa kerta olevinaan mahdottoman haastavat. Ei siksi, että ne olisi vaikeat, vaan siksi, että kiinnostus niiden tekemiseen on luokkaa nolla. Etenkin logon silmukointi, herttinen. Karseaa hommaa, vaikka kaavio täällä blogissa onkin. Johtunee omasta Tappara-fanituksesta, luulen mä.
Nämä silmukoinnit tuli tehtyä osin siinä koulutuksen lomassa, oli muuten ihan huippuluokan koulutus. Mieli ry on erittäin tarpeellinen ja hyviä asioita edistävä yhdistys, suosittelen tutustumaan. Nyt olen muka vakaasti päättänyt, etten tee mitään uutta ennen kuin saan vielä puikoilla keikkuvat Ipat valmiiksi, mutta saapa nähdä.
Tytär lähetti kuvan koiraskaisesta, koiruus on rohkeutunut vielä entisestään mutta on siinä vielä matkaa. Epäilen jopa, että vaikka on kyseessä nuori koira niin tuskinpa hänestä koskaan sukeutuu innokkaasti vieraita tervehtivää heppua, epäluulo ihmisiä kohtaan taitaa olla ihan pysyvää.
Tyttären kanssa tuo toimii silti ihan päättömän hienosti, heistä on sukeutunut tässä liki puolessa vuodessa yksikkö. Hieman pisti kuva naurattamaan, totesinkin tyttärelle että vain poron sarvet puuttuu päästä. Pahoin pelkään, että moinenkin kuva tulee vielä putkahtamaan puhelimeen.
Kylmä kuisti on talvisin varsin oiva lisäjääkaappi, siis silloin kun ei ihan paukkupakkasilla olla. Lisäksihän kuisti toimii kummasti talviaikaan varastotilana, perinteinen joulutervehdys saapui paikalle ja mihin se sitten olisi päätynyt muualle, ellei kylmälle kuistille. Eipä tarvitse hetkeen paperia marketista roudata, ei.
Nyt kuistille päätyi lisäksi erinäinen määrä pahvilaatikoita, tytär nro 2 kun muuttaa alkuviikosta hieman isompaan ja lähempänä sijaitsevaan asuntoon. Äidin kuistillehan ne pakatut kapineet on helppo äidin kiikuttaa työmatkan lomassa.
Samaisella työmatkalla tuli käytyä katsastamassa autokin ja ou jes, vaikka vakkarikatsastusasema onkin aina ollut ihan huippu, niin nyt se kyllä pisti ihan parastaan! Kahvi oli mainiota, auto meni katsastuksesta läpi, tämän nyt arvasinkin, mutta enpä ole ennen tällaista palvelua saanut, että nuori katsuri kertoo auton avaimia tuodessaan lisänneensä ilmaa renkaisiin ”kun ne oli vähän tyhjät”.
Mahtavaa! Taas voi kurvailla vuoden ihan huoletta ja hei, vaihteeksi katsastin auton jopa oikeaan aikaan! Viimeiset pari kertaa on menneet no, hieman pitkiksi, hups. Ekalla kerralla taisi mennä ihan peräti kuukauden ( urvelo minä!!! ) ja viime vuonna olin niin muka oikeaan aikaan viemässä ja pah. Viikon myöhässä.
Eipä tästä nyt tullutkaan mikään superhalpa villatakkioperaatio sillä mites kävi… Pakkohan se oli kokeilla ihan vähän niitä uusia lankoja, ihan vaan sen verran, että sai selville oman käsialan suhteessa ohjeen puikkokokoon. Puikkokoko pitää täysin kutinsa, eli joustimet vitosilla ja muu osa kutosilla.
Pitkällisten tutkintojen jälkeen totesin, että kas. Vaikka minulla on useat pyöröpuikkojen ”Rolls Roycet” eli Chiaogoon puikot, niin tietenkään minulla ei ole niitä kutosia. Vitoset on, joo (harmillisesti tosin keskeneräisessä työssä kiinni) mutta ne kutoset. Ei tietenkään ole. Seiskat löytyisi. 5,5 löytyisi. Nelosia on. Kolmepuolikkaita on. Viispuolikkaitakin. Mutta kutosia ei.
Eli nettiä pläräämään ja tilausta tulille. Tottakai siinä samalla tuli mieleen sekin, että niin. Kun nyt teen ylhäältä alas, toisin kuin yleensä, eli joudunkin jättämään silmukat hihoille lyhyemmille puikoille niin kas. Pakkohan se on sitten tilata lyhyemmätkin kutoset. Tietty. Tarkoitus kun on kutoa hihat välissä pois, voi sitten huoletta lasketella mittaa helmaan ilman mietintöjä, että minkä verran pitää jäädä lankoja hihoille.
Onneksi tilaus ei ole samantien täällä, muutenhan tässä olisi käynyt niin, että villatakki olisi jo kovaa kyytiä tulollaan. Mutta hei, onko muilla jotain ihan lempparipuikkoja joiden nimiin vannoo? Jossain kohtaa voisi toki kokeilla muitakin merkkejä.
Se on kuulkaa ihan joulu nyt!!! Kuten aiemmin mainitsinkin, niin aika-ajoin tulee hyödynnettyä erinäisiä kirppariryhmiä ja katsokaapa mihin viikonloppuna törmäsin yhdessä ryhmässä. No niiiiiiinpä! 17 kerää, 3 niistä avattuja mutta ei käytettyjä, Viking Garnin alpaca bris-lankaa ja hinta ihan naurettavat 35 euroa. Kaiken lisäksi nämä oli Lankamaailman pussissa, joten oletan, että näiden alkuperäinen hinta on ollut se suolaisehko 9,95 kerältä.
Arvatkaapa, kuka varaili langat samantien ja kävi ne alkuviikosta hakemassa? Niinpä. Ja kuten niin monesti aiemminkin, niin nythän tässä iskee sitten se perustauti eli …. Ihan pakkohan niistä olisi alkaa heti luomaan jotain. Sinistä lankaa on kaikkineen 10 kerää, vaaleaa 3, yksi harmaa, pari tummansinistä ja kas, yksi vaaleansininenkin kasassa on. Eli PALJON.
Ajattelin tehdä näistä itselleni PITKÄN villatakin. Jonkinlaisella kaarrokkeella ja tällä kertaa ylhäältä alas, ehkä jopa kudon välissä hihat valmiiksi niin tiedän tarkalleen kuinka pitkän helman uskallan tehdä. Ihan nilkkoihin asti en toki ajatellut, mutta polvien yläpuolelle olisi kiva. Vai sittenkin sääriin? Hmmmm… Steekkaamallahan moisen saa helposti tehtyä, mutta vetoketjun hankinta saattaa mennä tilailun puolelle. Haittaakse? No ei.
Malttaa pitäisi ihan siksikin, että jonossa olisi silmukoitavia. Ihan kaksinkin kappalein, kohta tosin jo kolmin. Mieshän on vannoutunut ipa-fani, mutta mites on tässä vuosien varrella käynyt? Olen tehnyt hänelle kolmet ipa-tumput ja nyt jäljellä on yksi pari. Se ”metsä”-malli, kuten mies sitä paria nimittää. Eli niitä käytetään koiran kanssa metsäillessä, lumitöissä ja klapeja pilkkoessa, sen verran kulahtaneet ne on.
Ne kaksi edustusparia kun on kokeneet kovan kohtalon. Toisista niistä putosi, mitä ilmeisimmin, toinen pari junaan ja jäi sille tielleen jo useampi vuosi sitten. Toinen tumppupari taas katosi kokonaisuudessaan kuin tuhka tuuleen tai pieru saharaan reilu viikko sitten, kun mies oli työkavereidensa kanssa liikenteessä. Eli jep jep. Joululahjaksi ajattelin nyt yhden parin tehdä.
Tämä puolestaan kirvoitti keskustelua siitä, että onko miehen työkaverillakin mahdollisuus samanlaisiin. Hänkin kun niin moisia kaipaisi. Että joo. Tehdään nyt sitten samantien kaksin kappalein niitä pareja, vaikka pakko se on todeta. Tappara-fanina tuntuvat kovin kovin työläiltä nämä… Ehkä se on parasta yrittää malttaa mielensä muutaman päivän ajan.
Kyllä se vaan niin on, että jos vähänkään seuraa päivän politiikkaa, niin johan siinä iskee fiilis siitä, että löyhässä hirressä tässä roikutaan. Kuvan majavaparka sopii hyvin kuvaamaan olotilaa, tokikaan majavaa ei tullut kuvaan aseteltua, sen puolen hoiteli torpan pahatapainen, itsepäinen ja ehdottoman jokapaikkaanmukaan-tyyppi.
Majava päätyi oksanhankaan roikkumaan ihan vaan siksi, että isäntä lähti pihahommiin ja palautti hetken pahatapaisen rähnäämistä kuunneltuaan tämän takaisin sisälle. Eihän se sellainen nyt sovi, jotenkin sitä mieltä oli osoitettava, joten mikäs. Majava hirsikiikkuun (oksanhankaan siis) roikkumaan ja se on siinä.
Temun outo tuote taas sopii noin yleensä ottaen kuvaamaan koko päivän politiikan tasoa. Peräsuolen lihasvalmistajalla on takuulla kohta monilla käyttöä, sillä tätä menoa sitä luonnollista käyttöä peräsuolelle on harvoilla. En vain jaksa ymmärtää, miten on mahdollista että samaan aikaan kiristetään rahahanoja köyhimmiltä ja annetaan lisää niille, joilla jo on.
Politiikka sikseen, siitä saa vain päänsäryn itselleen. Ehkä se olisi parasta yrittää opetella toimimaan kuin yksi parhaista kavereista. Ei vain seuraisi yhtään mitään mediaa, ei uutisia, ei tapahtumia, eikä vallankaan politiikkaa. Niistä kun tulee niin kovin surulliseksi, näin kuulin.
Pakko myöntää, minusta ei moiseen tietämättömyyteen olisi, Niin se on.
Kuuntelin tuossa yhden kaverin juttuja siitä, kuinka hän ei ole saanut muutamaan vuoteen aikaa julkiseen hammashoitoon. Tai no, sai ajan puolen vuoden päähän, se tosin siirrettiin sen jälkeen taas puolella vuodella eteenpäin ja sen perään se sitten jo peruttiinkin ”aikojen uudelleen järjestelyyn” vedoten. Uutta aikaa ei ole näkynyt, vaikka se toki luvattiin hänelle ilmoittaa. Ja nyt hammashoidon numero on ollut jo useamman viikon ruuhkautunut, kai, tai jotain, mutta ketään sieltä ei ole kiinni saanut.
Toinen kertoi, kuinka hän miettii mihin ikääntyvä isoäiti pitäisi nyt laittaa. Ei ole tilaa missään julkisella puolella, yksityiselle puolelle taas ei ole varaa laittaa eikä isoäidin terveydentilakaan ole lekurien mielestä sellainen etteikö hän kotona pärjäisi. Ai siis kotona. Siis miten? Isoäiti eksyy omassa kodissaan, jalat pettää välillä alta, pissalirutkin saattaa pujahtaa keinutuoliin kun luulee olevansa vessassa sillä hetkellä ja parasta tietysti kaikessa, että hänhän saattaa häipyä ovista omille teilleen. Muisti ei vaan enää toimi.
Oma tytär toimii terveydenhuollon puolella. Opiskeli muutama vuosi sitten lähäriksi, niistä kun oli karmea pula. Pääsi töihin valmistuttuaan, sai vakipaikan ja kaikki. Sitten tuli se sote. Nyt on YT-neuvottelut käyty ja tulos on joko toiseen toimipisteeseen (autottomana matkaan menee yhteen suuntaan hyvinkin reilu tunti, koska suoria linjoja julkisilla ei mene) tai sitten ulos. Että voi ihan itse päättää.
Toinen tytär on ollut jo jonkin aikaa kuntouttavassa pajatoiminnassa sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Nyt tuli tieto, että pajatoiminnat lopetetaan PIRHAn toimesta. Just. Aika monelle pajatoiminta on ollut se reitti takaisin opiskelujen tai työelämän pariin. Enpä tiedä mihin nämä jo valmiiksi syrjäytymisvaarassa olevat heput sitten päätyvät. Yksin koteihinsa istumaan?
Samaan aikaan mm. näiden mainitsemieni hullutuksien keskellä runnottiin tunnin juna-ratahanke läpi. Hintalappu valtion osalta on 400 miljoonaa, siis MILJOONAA euroa. Siis mitä httiä täällä tapahtuu. Ihan noin niinku aikuisten oikeasti.
Eipä se taidakaan olla enää lottovoitto syntyä Suomeen.
Plääh, plaah ja pah! Tota valkoista moskaa sitten otti ja tulla paukahti taivaalta. EN arvosta. En vain ymmärrä kitinöitä ja kätinöitä lumen perään, kun on niin kivan valoisaa ja on niin ihanaa ja mukavaa ja ja ja… Siihen vielä perinteiset ”pitäshän sitä nyt vähän olla pakkastakin” niin hyi hiivattilainen. EI PITÄS EIKÄ OLE MUKAVAA! Jaiks!
Onneksi pihalle saa valoa muullakin keinolla kuin sillä lumella, aika huippukeino on esim ulkovalot. Kausivalot. Kynttilät. Ulkovalot. Ja toki ihan vain se perinteinen, valo ikkunassa. Se on itselle oikeastaan se miellyttävin vaihtoehto.
Toisella puolella maapalloa onkin sitten ihan eri meininki. On lämmintä, suorastaan kuumaa ja tunnelmakin kaiketi hieman hilpeämpi, väitän mä. Tai niin. Poika laitteli kuvia päivän touhuistaan. Morsmaikun töissä ollessa oli ollut ohjelmaa, joka oli alkanut ostosreissulla.
Jo aiemmin ruojake kertoi aikovansa tehdä lohisoppaa morsmaikulle tämän töissä ollessa ja tottahan se tiesi kalaliemikuutioiden metsästystä. Sepä se ei ollut ollutkaan ihan maailman helpoin homma, mutta vielä karmeampaa pihille pojalle oli varmastikin ollut hinta. Onneksi muut sopan emmeet oli helposti ja sopuhintaan saatavilla.
Poikahan vietti synttärinsäkin siellä maapallon toisella laidalla, morsmaikku oli yllättänyt tämän maidottomalla täytekakulla ja illallisella ”kunnon kokoisessa” lähikaupungissa eli Pattayalla. Niin. Kaupunki, missä morsmaikku asustelee on vain vaivaisen 300 000 asukkaan mesta, että toki. Pitäähän se päästä johonkin, missä on muitakin.
Nyt kun on pojan ruokaosasto käyty läpi voidaankin siirtyä lintuihin. Ruokinta-automaatti sai lisukkeeksi kuorittua kauraa ja lintuset tuntuu kovin pitävän auringonkukansiemen-kauraseoksesta. Pääsääntöisesti tipusten tanko-osasto on ollut Tinttiä, mutta ajattelinpa kokeilla väliin myös rasva-pähkinätankoa. Saapa nähdä mikä meno lintujen ruokintapaikalla sen jälkeen on.
Vietimme päivän kulttuurin parissa eli lähdimme julkisilla tutustumaan Museokeskus Vapriikkiin, joka on todellakin aina kokemisen ja näkemisen arvoinen paikka.
Alkuun ohjelmassa oli Postimuseo, jossa meillä oli opastettu kierros. Tuntui aika älyttömältä ajatella, että reilu sata vuotta sitten postikortti Euroopasta oli lähes varmuudella saajallaan (oletusarvoisesti kaupunkialueella asuvalla) jo seuraavana päivänä.
Miten ihmeessä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa ihan pelkästään kotimaan sisäisen postin tulossa menee päivä- tai jopa viikkokausia? Tiedän, posti on muuttunut pitkälti digimuotoon, mutta silti. Aikamoista ollut meininki tuohon maailman aikaan.
Pyörähdimme myös luonnontieteellisessä museossa, oli varsin hauskaa kokeilla paljonko eri eläimet oikeasti painaa. Piikkisika oli hulvattoman hauskan näköinen ja valkohäntäpeurat kerrassaan ihastuttavia. Hirven oikean koonkin muisti jälleen kummasti, kun sen näki luonnollisessa koossa.
Ehkä eniten itseä kuitenkin sykähdytti kivimuseon näyttely. Aivan käsittämättömän upeita värisävyjä ja säihkettä löytyy maaperästämme, aina sitä ei oikein edes tahdo ymmärtää. Samalla jäin miettimään, että millä ihmeellisellä keinolla alakuvassa näkyvä valtava kivi, muistaakseni ametisti, on saatu noin upeana isona kappaleena irti maaperästä.
Pelimuseo tuli tutkittua siinä samalla, etenkin lapsia se tuntuu aina riemastuttavan. Itselle pelimuseon sykähdyttävintä antia taitaa olla lähinnä suoraan -70/-80 lukujen taitteelta oleva huone ja sen sisustus. Siellä oli ihan pakko istua hetki tuijottelemassa kirjahyllyn koristenukkeja, kokkikerhon kokkailukortteja ja tietysti kunnon vanhan ajan mustavalkotelkkaria.
Huoks. Huoks, huoks ja vielä kerran huoks. Paitsi, että inhoan talvea niin inhoan myös kylmää autoa, niinpä tuppaan laittamaan auton lämppäripiuhaan heti kun lämpötila on lähellä nollaa. Niin tein tälläkin kertaa aamun pimeinä tunteina.
Takana oli superhyvin nukuttu yö, verkkainen aamu ja työmaalle lähtöä siinä touhuilin. Autohan on torpan nurkalla piuhassa ja koska ärsyynnyn myös kaiken maailman jatkojohtovirityksistä olen aikaa sitten päätynyt ratkaisuun, jossa piuha tulee suoraan seinästä.
Sen ongelma on toki se, että piuha jää tuolloin roikkumaan noin parinkymmenen sentin korkeudelle, mutta toisaalta se ei haittaa, sillä aamuisin auton ympärillä ei kulje kukaan muu kuin allekirjoittanut itse. Ja niinhän se oli tälläkin kertaa.
Olen myös opetellut tyylin, jossa hoen itselleni taajaan siitä hetkestä kun vedän eteisessä kengät jalkaan, että muista lämppärinjohto. Olenpa kerran onnistunut lähtemään töihinkin niin, että se helketin johto oli vielä kiinni paitsi pistorasiassa myös autossa. Se tosin tapahtui joskus reilut kymmenen vuotta sitten, mutta silti.
Niinpä tälläkin kertaa hoin itselleni mantraa ”muista johto, muista johto”, siinä samalla kun kiskoin niitä kenkiä ja asettelin käsilaukkua olalle. Ja sitten tapahtui jotain. Tiedättekö. Se ikävikajuttu. Että kun muisti on hitokseen hyvä, mutta hittolaisen lyhyt. Eikä sen seuraksi sovi mikään, mikä sotkisi kuvioita, pitää olla tarkka rytmi ja toimintamalli.
Niinpä niin. Ulkorappusille astuessani hoksasin, että kas. Mies on nostanut yöllä ennen nukkumaan tuloa roskiksen kuistin lattialle. Että josko olisin niin kiva ja mukava, että nappaisin sen matkaan ja kiikuttaisin roskikseen samalla kertaa kun kuitenkin ovesta kuljen.
Siinähän se virhe sitten tulikin. Niin vain katosi mantrat mielestä ja emäntä reippain askelin kohti roskista, joka sijaitsee tietysti siellä torpan toisella nurkalla, siis siellä mihin ei kannata mennä jos ei muista reitillä olevaa johtoa.
Jep jep. Siellä sitä oltiin sitten kylkirähmällään auton nokan edessä. Roskapussi pysyi kyllä hienosti kädessä, laukku olalla ja kas, toisessa kädessä keikkui vielä puhelinkin. Ja mitä tekee emäntä ensimmäisenä?
No tietysti kurkkaa, että eihän nyt vaan prkl kukaan naapureista nähnyt kun emäntä kellottelee kyljellään. Huoks. Huoks, huoks ja huoks. Ikävintähän tässä tapahtumasarjassa on se, että vasen käsi oli se joka sai siipeensä. Se samainen käsi kun on se, joka on kiukutellut jo kuukausitolkulla, epäilen rannetuppitulehdusta.
Epäilen toki muitakin asioita kyseisen käden kohdalla, hämäävää vain on se, että myös oikea ranne tuppaa usein olemaan kipeä, mutta sen kohdalla kipu tulee enemmänkin kausittaisena eikä selity oikein millään tekemisellä. Toki oikea rannekin otti hieman itseensä, mutta se taisi johtua lähinnä siitä tärähdyksestä.
Että niin. Josko sitten seuraavalla kerralla ei mitään seikkailuja roskikselle, ei ainakaan ennen kuin auto on käynnissä. Tuossa kohtaa kun viimeistään tulee se piuhakin irrotettua.
Nojatuolin uumenista 