Kuuntelin tuossa yhden kaverin juttuja siitä, kuinka hän ei ole saanut muutamaan vuoteen aikaa julkiseen hammashoitoon. Tai no, sai ajan puolen vuoden päähän, se tosin siirrettiin sen jälkeen taas puolella vuodella eteenpäin ja sen perään se sitten jo peruttiinkin ”aikojen uudelleen järjestelyyn” vedoten. Uutta aikaa ei ole näkynyt, vaikka se toki luvattiin hänelle ilmoittaa. Ja nyt hammashoidon numero on ollut jo useamman viikon ruuhkautunut, kai, tai jotain, mutta ketään sieltä ei ole kiinni saanut.
Toinen kertoi, kuinka hän miettii mihin ikääntyvä isoäiti pitäisi nyt laittaa. Ei ole tilaa missään julkisella puolella, yksityiselle puolelle taas ei ole varaa laittaa eikä isoäidin terveydentilakaan ole lekurien mielestä sellainen etteikö hän kotona pärjäisi. Ai siis kotona. Siis miten? Isoäiti eksyy omassa kodissaan, jalat pettää välillä alta, pissalirutkin saattaa pujahtaa keinutuoliin kun luulee olevansa vessassa sillä hetkellä ja parasta tietysti kaikessa, että hänhän saattaa häipyä ovista omille teilleen. Muisti ei vaan enää toimi.
Oma tytär toimii terveydenhuollon puolella. Opiskeli muutama vuosi sitten lähäriksi, niistä kun oli karmea pula. Pääsi töihin valmistuttuaan, sai vakipaikan ja kaikki. Sitten tuli se sote. Nyt on YT-neuvottelut käyty ja tulos on joko toiseen toimipisteeseen (autottomana matkaan menee yhteen suuntaan hyvinkin reilu tunti, koska suoria linjoja julkisilla ei mene) tai sitten ulos. Että voi ihan itse päättää.
Toinen tytär on ollut jo jonkin aikaa kuntouttavassa pajatoiminnassa sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Nyt tuli tieto, että pajatoiminnat lopetetaan PIRHAn toimesta. Just. Aika monelle pajatoiminta on ollut se reitti takaisin opiskelujen tai työelämän pariin. Enpä tiedä mihin nämä jo valmiiksi syrjäytymisvaarassa olevat heput sitten päätyvät. Yksin koteihinsa istumaan?
Samaan aikaan mm. näiden mainitsemieni hullutuksien keskellä runnottiin tunnin juna-ratahanke läpi. Hintalappu valtion osalta on 400 miljoonaa, siis MILJOONAA euroa. Siis mitä httiä täällä tapahtuu. Ihan noin niinku aikuisten oikeasti.
Eipä se taidakaan olla enää lottovoitto syntyä Suomeen.
Plääh, plaah ja pah! Tota valkoista moskaa sitten otti ja tulla paukahti taivaalta. EN arvosta. En vain ymmärrä kitinöitä ja kätinöitä lumen perään, kun on niin kivan valoisaa ja on niin ihanaa ja mukavaa ja ja ja… Siihen vielä perinteiset ”pitäshän sitä nyt vähän olla pakkastakin” niin hyi hiivattilainen. EI PITÄS EIKÄ OLE MUKAVAA! Jaiks!
Onneksi pihalle saa valoa muullakin keinolla kuin sillä lumella, aika huippukeino on esim ulkovalot. Kausivalot. Kynttilät. Ulkovalot. Ja toki ihan vain se perinteinen, valo ikkunassa. Se on itselle oikeastaan se miellyttävin vaihtoehto.
Toisella puolella maapalloa onkin sitten ihan eri meininki. On lämmintä, suorastaan kuumaa ja tunnelmakin kaiketi hieman hilpeämpi, väitän mä. Tai niin. Poika laitteli kuvia päivän touhuistaan. Morsmaikun töissä ollessa oli ollut ohjelmaa, joka oli alkanut ostosreissulla.
Jo aiemmin ruojake kertoi aikovansa tehdä lohisoppaa morsmaikulle tämän töissä ollessa ja tottahan se tiesi kalaliemikuutioiden metsästystä. Sepä se ei ollut ollutkaan ihan maailman helpoin homma, mutta vielä karmeampaa pihille pojalle oli varmastikin ollut hinta. Onneksi muut sopan emmeet oli helposti ja sopuhintaan saatavilla.
Poikahan vietti synttärinsäkin siellä maapallon toisella laidalla, morsmaikku oli yllättänyt tämän maidottomalla täytekakulla ja illallisella ”kunnon kokoisessa” lähikaupungissa eli Pattayalla. Niin. Kaupunki, missä morsmaikku asustelee on vain vaivaisen 300 000 asukkaan mesta, että toki. Pitäähän se päästä johonkin, missä on muitakin.
Nyt kun on pojan ruokaosasto käyty läpi voidaankin siirtyä lintuihin. Ruokinta-automaatti sai lisukkeeksi kuorittua kauraa ja lintuset tuntuu kovin pitävän auringonkukansiemen-kauraseoksesta. Pääsääntöisesti tipusten tanko-osasto on ollut Tinttiä, mutta ajattelinpa kokeilla väliin myös rasva-pähkinätankoa. Saapa nähdä mikä meno lintujen ruokintapaikalla sen jälkeen on.
Vietimme päivän kulttuurin parissa eli lähdimme julkisilla tutustumaan Museokeskus Vapriikkiin, joka on todellakin aina kokemisen ja näkemisen arvoinen paikka.
Alkuun ohjelmassa oli Postimuseo, jossa meillä oli opastettu kierros. Tuntui aika älyttömältä ajatella, että reilu sata vuotta sitten postikortti Euroopasta oli lähes varmuudella saajallaan (oletusarvoisesti kaupunkialueella asuvalla) jo seuraavana päivänä.
Miten ihmeessä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa ihan pelkästään kotimaan sisäisen postin tulossa menee päivä- tai jopa viikkokausia? Tiedän, posti on muuttunut pitkälti digimuotoon, mutta silti. Aikamoista ollut meininki tuohon maailman aikaan.
Pyörähdimme myös luonnontieteellisessä museossa, oli varsin hauskaa kokeilla paljonko eri eläimet oikeasti painaa. Piikkisika oli hulvattoman hauskan näköinen ja valkohäntäpeurat kerrassaan ihastuttavia. Hirven oikean koonkin muisti jälleen kummasti, kun sen näki luonnollisessa koossa.
Ehkä eniten itseä kuitenkin sykähdytti kivimuseon näyttely. Aivan käsittämättömän upeita värisävyjä ja säihkettä löytyy maaperästämme, aina sitä ei oikein edes tahdo ymmärtää. Samalla jäin miettimään, että millä ihmeellisellä keinolla alakuvassa näkyvä valtava kivi, muistaakseni ametisti, on saatu noin upeana isona kappaleena irti maaperästä.
Pelimuseo tuli tutkittua siinä samalla, etenkin lapsia se tuntuu aina riemastuttavan. Itselle pelimuseon sykähdyttävintä antia taitaa olla lähinnä suoraan -70/-80 lukujen taitteelta oleva huone ja sen sisustus. Siellä oli ihan pakko istua hetki tuijottelemassa kirjahyllyn koristenukkeja, kokkikerhon kokkailukortteja ja tietysti kunnon vanhan ajan mustavalkotelkkaria.
Huoks. Huoks, huoks ja vielä kerran huoks. Paitsi, että inhoan talvea niin inhoan myös kylmää autoa, niinpä tuppaan laittamaan auton lämppäripiuhaan heti kun lämpötila on lähellä nollaa. Niin tein tälläkin kertaa aamun pimeinä tunteina.
Takana oli superhyvin nukuttu yö, verkkainen aamu ja työmaalle lähtöä siinä touhuilin. Autohan on torpan nurkalla piuhassa ja koska ärsyynnyn myös kaiken maailman jatkojohtovirityksistä olen aikaa sitten päätynyt ratkaisuun, jossa piuha tulee suoraan seinästä.
Sen ongelma on toki se, että piuha jää tuolloin roikkumaan noin parinkymmenen sentin korkeudelle, mutta toisaalta se ei haittaa, sillä aamuisin auton ympärillä ei kulje kukaan muu kuin allekirjoittanut itse. Ja niinhän se oli tälläkin kertaa.
Olen myös opetellut tyylin, jossa hoen itselleni taajaan siitä hetkestä kun vedän eteisessä kengät jalkaan, että muista lämppärinjohto. Olenpa kerran onnistunut lähtemään töihinkin niin, että se helketin johto oli vielä kiinni paitsi pistorasiassa myös autossa. Se tosin tapahtui joskus reilut kymmenen vuotta sitten, mutta silti.
Niinpä tälläkin kertaa hoin itselleni mantraa ”muista johto, muista johto”, siinä samalla kun kiskoin niitä kenkiä ja asettelin käsilaukkua olalle. Ja sitten tapahtui jotain. Tiedättekö. Se ikävikajuttu. Että kun muisti on hitokseen hyvä, mutta hittolaisen lyhyt. Eikä sen seuraksi sovi mikään, mikä sotkisi kuvioita, pitää olla tarkka rytmi ja toimintamalli.
Niinpä niin. Ulkorappusille astuessani hoksasin, että kas. Mies on nostanut yöllä ennen nukkumaan tuloa roskiksen kuistin lattialle. Että josko olisin niin kiva ja mukava, että nappaisin sen matkaan ja kiikuttaisin roskikseen samalla kertaa kun kuitenkin ovesta kuljen.
Siinähän se virhe sitten tulikin. Niin vain katosi mantrat mielestä ja emäntä reippain askelin kohti roskista, joka sijaitsee tietysti siellä torpan toisella nurkalla, siis siellä mihin ei kannata mennä jos ei muista reitillä olevaa johtoa.
Jep jep. Siellä sitä oltiin sitten kylkirähmällään auton nokan edessä. Roskapussi pysyi kyllä hienosti kädessä, laukku olalla ja kas, toisessa kädessä keikkui vielä puhelinkin. Ja mitä tekee emäntä ensimmäisenä?
No tietysti kurkkaa, että eihän nyt vaan prkl kukaan naapureista nähnyt kun emäntä kellottelee kyljellään. Huoks. Huoks, huoks ja huoks. Ikävintähän tässä tapahtumasarjassa on se, että vasen käsi oli se joka sai siipeensä. Se samainen käsi kun on se, joka on kiukutellut jo kuukausitolkulla, epäilen rannetuppitulehdusta.
Epäilen toki muitakin asioita kyseisen käden kohdalla, hämäävää vain on se, että myös oikea ranne tuppaa usein olemaan kipeä, mutta sen kohdalla kipu tulee enemmänkin kausittaisena eikä selity oikein millään tekemisellä. Toki oikea rannekin otti hieman itseensä, mutta se taisi johtua lähinnä siitä tärähdyksestä.
Että niin. Josko sitten seuraavalla kerralla ei mitään seikkailuja roskikselle, ei ainakaan ennen kuin auto on käynnissä. Tuossa kohtaa kun viimeistään tulee se piuhakin irrotettua.
Huoks. Minähän en todellakaan pidä talvesta, en yhtään. Pikkujoulujen jälkimainingeissa päätin kuitenkin lämmittää saunan, joten toppahaalari päälle, kirves kouraan ja klapeja pilkkomaan. Viime vuosina on tuntunut siltä, että tilatut klapit on aina aivan liian isoja, joten kirveen käyttö on muuttunut kiinteäksi osaksi saunomista.
Toisaalta, siinä saa hyvät alkulämmöt kun niitä mäiskii, lisälämpöä saa sitten siitä, että kantaa vedet sisältä ämpäreissä ulkosaunalle. Pääasia oli kuitenkin se, että saunassa oli ihanan lämmintä istuskella, vaikka ulkona olikin pakkasta.
Pääsyin nostamaan pelargonin, tämän seonneen mallin, kylmän kuistin ikkunalta sisälle ennen pakkasta ja lunta, onneksi. Todennäköisesti kukinta jatkuu vielä muutaman päivän, ehkä jopa viikon ajan. Tarkoitus olisi kokeilla pelargonin talvetusta, viime talvena testasin viemällä pelargonit kylmään kellariin, mutta liekö sitten se pikku-unohdus, eli kastelu jäi kokonaan hoitamatta, aiheutti pettymyksen.
Eipä ne enää lähteneet kasvuun talven jälkeen, joten tänä vuonna taidan testata versiota jossa vien pelargonin viileään vinttikomeroon, josko vaikka muistaisi kastelunkin hoitaa kun ei tarvitse kellariin rämpiä.
Pikkujoulujen ja saunonnan perään torpassa oli hieman väsähtänyttä väkeä, joten ruoaksi valikoitui ihan vain tilattua pizzaa. Mies otti salaatin, nuorimmainen poika kananugetteja ja pakko se on myöntää, että sekä miehen että pojan eväät oli miljoona kertaa paremmat kuin pizzani oli. Selitys lienee se, että emme tilanneet eväitä pizzeriasta vaan ihan perusruokaravintolasta, Patarouvasta.
Täytteitä pizzassa oli kyllä runsaasti ja hyviäkin ne oli, mutta pohja oli omituinen, venyvä ja höttöinen samaan aikaan. Seuraavalla kerralla olen viisaampi ja otan listalta jotain muuta kuin pizzaa, sikäli kun nyt tulee samasta paikasta tilattua vielä.
Joulua kohtihan tässä mennään, tahtoi tai ei. Työpaikan pikkujoulut tuli vietettyä, varustauduin kyseisiin kekkereihin tasan kahdella tärkeällä asialla eli tuhkis, tottakai, ja viini. Enpä ole muuten aiemmin nähnyt viiniä myytävän tässä koossa pahvitetrassa.
Tätä viiniä voin kyllä suositella valkkareiden ystäville, varsin hyvää vaikka en koko tetraa saanutkaan tuhotuksi kekkereissä. Itseäni hieman hirvitti ennalta sana ”buttery”, mutta en minä nyt voisen makuiseksi tätä luokittelisi.
Toisaalta kuuntelin muutama aika sitten radiolähetystä, jossa kerrottiin että viiniasiantuntijat toivovat viinien makusanoille uusintaa. Lievää haastetta tuo ilmeisesti kaikille makujen luokittelu tyyliin ”nahkainen”, ”esterinen” ja ”piikivimäinen”, näin esimerkkinä mainittuna.
Näin peruskuluttajana on kieltämättä vaikea ymmärtää miksi joku viini maistuisi esteriseltä, etenkin kun en tiedä miltä Esteri maistuu. En tiedä myöskään miltä piikivi maistuu, joten niin. Outoja luokitteluja ovat ne. Ymmärrän jos joku viini on ”runsas”, ”rönsyilevä” tai vaikka ”vetinen”, mutta iso osa sanastosta ei kyllä avaa mitään viinin mausta.
Niin, ne pikkujoulut. Tarjoilut oli mahtavat, ihan hitokseen hyvät ruoat oli tarjolla. Lisäksi meitä hemmoteltiin improteatterilla, esiintymässä oli Kureliivit ja jaloimmat reidet-ryhmä. Esitys oli kerrassaan mainio, jopa siinä määrin että pisti ärsyttämään.
Ei suinkaan se, että esitys oli mainio, vaan se, että ripsarit päätyi juuri sinne minne olin kotona pelännytkin niiden päätyvän eli poskille. Kiva. En ole vuosikausiin käyttänyt ripsaria kuin ehkä kerran pari vuodessa, sillä silmät ei oikein pidä ripsarista.
Olen kokeillut vaikka mitä merkkejä, mutta ei. Aina iskee sama ongelma, samantien kun on ripsaria laitellut alkaa julmettu kutina ja kihelmöinti. Mitään vaikutusta en ole huomannut olevan sillä, onko kyseinen ripsari allergiaystävällistä, eläimillä testaamatonta tai testattua tai mitä vaan. Aina sama juttu.
Väitän jopa, että osaan laittaa ripsaria juuri sinne, minne kuuluukin eli vain ripsiin. Aika-ajoin olen miettinyt ripsipidennyksien ottamista, mutta enpä ole vielä tähän päivään mennessä uskaltanut moiseen lähteä. Epäilen suuresti, että niissä käytettävät liimat aiheuttaisi juuri tämän saman kutina-ärsytys-silmävuoto-tilan, ja sehän se olisikin kivaa.
Jos jollain on heittää tähän joku hyvä vinkki mahdollisesti ei-ärsyttävästä ripsarista tai siitä, toimiiko ripsipidennysten liima myös herkkäsilmäisille, niin antaa tulla vaan.
Marraskuun kunniaksi marraskuun kaktus (oletan, että kyseessä on nimenomaan marraskuun, ei joulu) päätti avata nuppujaan, joten kyllä nyt kelpaa. Lisääkin niitä tuntuu tulevan hieman kuin sieniä sateella, joten nähtäväksi jää kauanko sen kukinnasta saa tällä kertaa nauttia.
Taivaskin oli todella kummallisen näköinen aamuviideltä, oli ihan pakko napata kuva siitä sillä harvoin siihen aikaan aamusta näkyy sinistä taivaalla tähän aikaan vuodesta. Kuvassa sininen näyttää tosin ikävästi enemmänkin tummanharmaalta, mutta voin kertoa. Sinistä se oli paljaalla silmällä katsoen.
Tein muuten aivan mielettömän hyvän kirpparilöydön tällä viikolla. En ole mikään kirppareiden kiertäjä, mutta facen kirppariryhmät saavat kyllä osakseen huomioni. Sieltä on tullut hankittua ajoittain jotain tarpeellisia kapineita ja yksi pitkään kaipaamani osui ihan yhtäkkiä näkösälle. Tupperwaren Exlusive-sarjaa olen koettanut bongailla ja kas, joku oli laittanut isomman satsin niitä myyntiin ja vieläpä todella halpaan hintaan.
Itselle on vuosien varrella kertynyt erinäisiä sarjan kulhoja, mm herkkuhissi on edelleen ihan peruskäytössä suolakurkuilla. Lisäksi itsellä on yksi pieni (450ml) kulho ja 350-millilitrainen tarjoiluvati, sekä 2,1-litrainen ja 3,5-litrainen tarjoilukulho. Sarjaan kuului myös 1,1-litrainen tarjoilukulho, mutta valitettavasti yksi edellisistä koiristamme muutti sen atomeiksi, joten muutamaan kertaan olen toivonut moisen jostain bongaavani.
Ja ah, mikä onnenpotku! Myyntiin laitetussa sarjassa oli 2l ja 350ml tarjoiluvadit sekä viisi kulhoa, pienin oli 450ml, ja sen jälkeen mentiin perustahdilla 1,1l, 2,1 l ja vielä 3,5l. Kirsikkana kakun päällä oli vielä 6-litrainen kulho, joten hiphei! Nyt on kulhoja riittämiin! Ja niin se hinta. 20 euroa koko sarjasta kansineen. Jes!
Paitsi, että kulho-osasto on nyt kunnossa niin töistä palaillessa kurvailin postin kautta, sillä Tapparan juhlakauden pelipaita saapui viimeinkin. Tilauksestahan on aikaa jo likemmäs kaksi kuukautta, eli oli aikakin. Melkeinhän tässä pitää lähteä halliin peliä katsomaan, nyt kun on pelipaitaosasto päivitetty.
Villasukatkin alkaa olla loppusuoralla, onneksi, ja ihan himppasen on villiksetkin edenneet, ne kun oli vuorostaan mukana työpaikan kokouksessa. Ehkäpä ne villasukat vielä tänään valmistuu, toiveita ainakin moiselle on.
Tsädäm, sanon mä! Laitoin ihan suosilla aamusta hösseliksi loppujen silmukointien osalta ja niin vain sain kuin sainkin ne valmiiksi ennen töihin lähtöä. Iltapäivällä olikin sitten jälleen yksi koulutus (nythän ei ole tähteellä sitten enää kuin 11…) ja kolmituntisen etäkoulutuksen seurailin mukavasti nojatuolissa läppäri sylissä ja kuulokkeet korvilla.
Aihe oli äärettömän mielenkiintoinen, Autismiliiton sivuilta voi hakea myös PDA/EDA-kirjosta lisätietoa ja löytyyhän sieltä paljon erilaista materiaalia, tietoa koulutuksista ja oppaita, jos niille kokee tarvetta. Kaikkineen, hyvin käytetty kolmituntinen, sanon mä.
Toki sen kolmituntisen aikana ennätin juoda myös kolme kupillista kahvia ja hei, sain kumpaankin villasukkaan tehtyä kantapäät. Ruokaillakin ennätin, etäkoulutukset ovat juuri ne oikea tapa opiskella itselle.
Jäljellä olevista koulutuksista 7 on lähikoulutuksia, mutta menee ne nekin, ainoa mikä niissä aina jotenkin väsyttää itseä on siirtymät. Onneksi ne kaikki järjestetään TAKKissa eli siellä omassa alkuperäisessä opinahjossa, joten perille löytää ilman karttaakin ja tottahan minä hyödynnän liikkumisessa linja-autoa ja junaa, kuka hittolainen sitä nyt lähtee pysäköintipaikkoja metsästämään saati maksamaan älyttömiä summia siitä, että auto seisoo jossain kadunlaidassa.
Tuli siinä aamun hämärinä tunteina soiteltua pojankin kanssa, siis sen, joka siellä morsmaikkunsa luona hengailee. Siellä kello oli hyvinkin jo likellä puolta päivää, itse olin vielä töihinlähtökuopissa kotosalla. Luonnollisestikaan äidillä ei ollut mitään sen kummempaa asiaa, kuin äärimmäisen tärkeä kysymys, jota äiti pyöritteli pitkään mielessään muita kuulumisia kuunnellessa. Juu ei. Eipä ole poika vielä miettinyt yhtään kotiutumisajankohtaansa. Höh.
Näin ollen voinen jo nyt sanoa, että poika ei todellakaan ole kotona 23-vuotissyntymäpäivänään, sehän kun on jo ensi viikolla. Voikohan kakun lähettää videopuhelulla?
Voi huokaus! On siinä hommaa. Vaikka kuinka hanakasti ja ahkerasti silmukoi, niin hittolainen, että on hidasta puuhaa. Toinen homma, mikä on hankala, on lukeminen yhtäaikaa kun yrittää kutoa tai silmukoida. Eli pääosin mennään dokkareilla, enkun kielisillä, sillä niiden kanssa riittää kun kurkkaa silloin tällöin ruutuun.
Ja sitten se miljoona kertaa tarjottu ratkaisu, äänikirjat. Ei muuten onnistu. Itselläni ainakin menee kirjan juoni täysin ohi, sillä kas. Minähän jään kuuntelemaan vain ja ainoastaan lukijan ääntä ja erilaisia äänen nousuja ja laskuja, erilaisia nyansseja, joita lukija tarinaan antaa äänellään. Ja sitten havahdun ja totean, että hittolainen. Mitä siinä nyt edes tapahtui? Eli juu. Ei onnistu. Onneksi IKJ on nähtävillä myös leffana, mutta tokihan kirja on aina kirja.
IKJ on muuten siitä hauska kirja, että vaikka se on ns. lasten kirja, niin se on varsin nautinnollinen myös aikuisena. Leffanakin se menee ihan hyvin, myös aikuiselle ja saattaa olla jopa parempikin elokuvana, ainakin ajoittain. Toinen sellainen kirja, jonka luin aikaa sitten ja näin myös leffana, on Forrest Gump. Leffasovitus on aivan upea, en väitä, mutta kirjana se oli jostain syystä vielä parempi.
Kovin hankalaa on kuulemma myös aikaisin tuleva pimeys. Itseäni ei pimeys niinkään haittaa, etenkään nyt kun keksin laitella ikkunaan kasvivalot. Niinhän se on kuin kesäpäivä ikkunaan päin kun kurkkaa. Mutta joo, en väitä. Se on hankalaa itsellekin silloin, kun lähtee tumman koiran kanssa ulkoilemaan omaan pihaan. Meidän pirtin pihavalaistus on sysipska, koirahan katoaa varjoihin tuosta vain. Toisaalta, eipä tarvitse katsella kun se kykkii jossain varjossa asioillaan.
Mies käyttää koiraa usein metsässä, jossain susirajan takana tarpovat, pilkkopimeässä. Miehellä nyt on toki otsalamppu päässä, että näkee eteensä, mutta koirahan ei valoja itselleen kaipaa. Se nauttii täysin rinnoin pimeästä, hiljaisesta metsästä ja hajuista, joita maasta nousee. On siinä ollut jännityksensäkin.
Yhdellä kertaa, muutama vuosi takaperin kun kävivät vielä aika-ajoin iltahämärissä metsässä samoilemassa, olikin koira lähtenyt jolkottelemaan hirven vieressä ja siinä vaiheessa kun sekä hirvi että koira oli kadonnut näköpiiristä oli mies ollut täysin varma, että sinne meni.Eipä sitten mennytkään, koira kyllästyi hirven typerään ja päämäärättömään lönköttelyyn ja päätti palata takaisin.
Tätä nykyä käynnit ajoittuvat miehen iltavuorojen perään tapahtuviksi, eli käyvät useimmiten puolilta öin metsässä rämpimässä. Jännitysmomenttia riitti viikko-pari takaperin, kun olivat metsässä olleet hölköttelemässä ja mies oli rasahteluista päätellyt koiran kulkevan edellään. Silmätkin sieltä osui välillä otsalampun valokiilaan ja jossain kohtaa mies oli sitten jo viheltänyt koiraa palaamaan takaisin luokseen.
Koira ilmaantui paikalle miehen selän takaa, ja kas. Edelleen rasahtelu edellä jatkui, aina välillä osui silmien kiiluminenkin näköpiiriin sieltä metsän syvyyksistä. Ilves kenties? Minä en uskaltaisi moisia reissuja öisessä metsässä tehdä, en ainakaan ilman pauhaavaa poppikonetta, muutamaa rämisevää kattilan kantta ja kenkien varsissa kiliseviä kulkusia, niin se kuulkaa on.
Loppuun vielä ihastuttava päivän kuva-arvoitus. Mikäpäs se siinä kuvassa onkaan? Ei, kyseessä ei ole näyteastia. Ei, ei myöskään mitään pakastimesta sulamaan kaivettua. Niin, sehän on kuulkaa mustaa makkaraa, ihan aitoa Tapolaa! Ilahdutin miestä suuresti ja toin töistä tullessani rescueruokaa kipollisen. Todella hyvä systeemi, rescueruoka siis.
Meille töihin kyseinen palvelu laskeutui vajaa vuosi sitten ResQ Clubin muodossa ja aina välillä on viikkoja, jolloin tuntuu, että ruoat osuu juuri eikä melkein itselle ja pojalle passeleiksi. Rasiaan mahtuu suunnilleen 800g evästä ja kyseinen rasiallinen maksaa 2 euroa, joten hiphei!
Kuten arvata saattaa, niin viime aikoina on tullut harvemmin tuotua rescueruokaa kotiin, sillä poikahan hengaa siellä morsiamellaan. Itsehän syön ruoat ihan sellaisenaan ja poika taas tuunaa niistä mitä ihmeellisempiä annoksia itselleen paistinpannulla.
Se 800g on hieman liikaa ihan vain yksin vetää, joten niin. Eipä ole juurikaan tullut tuotua. Paitsi nyt, kun mies kuuli, että listalla on juur sitä Tapolaa. Joka on toki hyvää, mutta josta oma mahani ei oikein välitä. Että jos hänelle. Ja ihan itse hän sitten koko satsin söikin.
Pientä edistystä tapahtunut villisten osastolla, mutta aika tuppasi menemään enemmänkin villasukkien silmukoinnissa. On se vaan hitokseen aikaa vievää hommaa. Neljä tuntia ja mitä hiivattia. Vasta toisen sukan varressa on leijona ja kehykset, pohjaväri ja kirjainten väri vielä puuttuu. Olisi varmastikin ollut helpompaa ja nopeampaa toteuttaa ne Suomen liput, mutta mistä lie mieleen putkahti aiemmin tekemäni MM-Leijonat.
No tällä mennään. Josko tässä jossain kohtaa saisi silmukoitua kumpaisenkin valmiiksi, jostain kumman syystä villisten kutominen houkuttaa enemmän. Kovasti olen mallaillut erivärisiä Dropsin lankoja villisten seuraksi, mutta näkee nyt saanko aikaiseksi ja teen vielä sen pitkän villapuseron itselleni.
Näihin pyöryköihin tuli kyllä itse jämähdettyä ja kiksauduttua niin, että pakkohan se oli taas 800 grammaa jauhelihaa pyöritellä pyöryköiksi. Tomaattiliemessä kypsentäminen on ehkä paras juttu ikinä, pyörykät pysyy ihanan pehmeinä ja maut ovat taivaalliset. Ihan vain ulkonäön vuoksi otin lautaselle lisäksi vähän pastaa.
Hieman ihmetystä päivään aiheutti toki lintulauta. Lintuja näyttää olevan eväällä kokolailla saman verran kuin aiempina vuosinakin, mutta ruokaa tuntuu kuluvan enemmän. Miten se on mahdollista? Tuskin sitä selittää sekään, että aiemmin ruokailemassa kävi yksi orava, nyt olen pariin kertaan todistanut kahden oravan reviirikiistaa siemenautomaatin yläpuolella omenapuun oksilla. Kummallista.
Nojatuolin uumenista 