Eihän sitä Roomakaan päivässä ja silleen, mutta oikeasti. Jotenkin nämä Ilveksen tumput on joka aivaten ainoa kerta olevinaan mahdottoman haastavat. Ei siksi, että ne olisi vaikeat, vaan siksi, että kiinnostus niiden tekemiseen on luokkaa nolla. Etenkin logon silmukointi, herttinen. Karseaa hommaa, vaikka kaavio täällä blogissa onkin. Johtunee omasta Tappara-fanituksesta, luulen mä.
Nämä silmukoinnit tuli tehtyä osin siinä koulutuksen lomassa, oli muuten ihan huippuluokan koulutus. Mieli ry on erittäin tarpeellinen ja hyviä asioita edistävä yhdistys, suosittelen tutustumaan. Nyt olen muka vakaasti päättänyt, etten tee mitään uutta ennen kuin saan vielä puikoilla keikkuvat Ipat valmiiksi, mutta saapa nähdä.
Tytär lähetti kuvan koiraskaisesta, koiruus on rohkeutunut vielä entisestään mutta on siinä vielä matkaa. Epäilen jopa, että vaikka on kyseessä nuori koira niin tuskinpa hänestä koskaan sukeutuu innokkaasti vieraita tervehtivää heppua, epäluulo ihmisiä kohtaan taitaa olla ihan pysyvää.
Tyttären kanssa tuo toimii silti ihan päättömän hienosti, heistä on sukeutunut tässä liki puolessa vuodessa yksikkö. Hieman pisti kuva naurattamaan, totesinkin tyttärelle että vain poron sarvet puuttuu päästä. Pahoin pelkään, että moinenkin kuva tulee vielä putkahtamaan puhelimeen.
Kyllä se vaan niin on, että jos vähänkään seuraa päivän politiikkaa, niin johan siinä iskee fiilis siitä, että löyhässä hirressä tässä roikutaan. Kuvan majavaparka sopii hyvin kuvaamaan olotilaa, tokikaan majavaa ei tullut kuvaan aseteltua, sen puolen hoiteli torpan pahatapainen, itsepäinen ja ehdottoman jokapaikkaanmukaan-tyyppi.
Majava päätyi oksanhankaan roikkumaan ihan vaan siksi, että isäntä lähti pihahommiin ja palautti hetken pahatapaisen rähnäämistä kuunneltuaan tämän takaisin sisälle. Eihän se sellainen nyt sovi, jotenkin sitä mieltä oli osoitettava, joten mikäs. Majava hirsikiikkuun (oksanhankaan siis) roikkumaan ja se on siinä.
Temun outo tuote taas sopii noin yleensä ottaen kuvaamaan koko päivän politiikan tasoa. Peräsuolen lihasvalmistajalla on takuulla kohta monilla käyttöä, sillä tätä menoa sitä luonnollista käyttöä peräsuolelle on harvoilla. En vain jaksa ymmärtää, miten on mahdollista että samaan aikaan kiristetään rahahanoja köyhimmiltä ja annetaan lisää niille, joilla jo on.
Politiikka sikseen, siitä saa vain päänsäryn itselleen. Ehkä se olisi parasta yrittää opetella toimimaan kuin yksi parhaista kavereista. Ei vain seuraisi yhtään mitään mediaa, ei uutisia, ei tapahtumia, eikä vallankaan politiikkaa. Niistä kun tulee niin kovin surulliseksi, näin kuulin.
Pakko myöntää, minusta ei moiseen tietämättömyyteen olisi, Niin se on.
Voi huokaus! On siinä hommaa. Vaikka kuinka hanakasti ja ahkerasti silmukoi, niin hittolainen, että on hidasta puuhaa. Toinen homma, mikä on hankala, on lukeminen yhtäaikaa kun yrittää kutoa tai silmukoida. Eli pääosin mennään dokkareilla, enkun kielisillä, sillä niiden kanssa riittää kun kurkkaa silloin tällöin ruutuun.
Ja sitten se miljoona kertaa tarjottu ratkaisu, äänikirjat. Ei muuten onnistu. Itselläni ainakin menee kirjan juoni täysin ohi, sillä kas. Minähän jään kuuntelemaan vain ja ainoastaan lukijan ääntä ja erilaisia äänen nousuja ja laskuja, erilaisia nyansseja, joita lukija tarinaan antaa äänellään. Ja sitten havahdun ja totean, että hittolainen. Mitä siinä nyt edes tapahtui? Eli juu. Ei onnistu. Onneksi IKJ on nähtävillä myös leffana, mutta tokihan kirja on aina kirja.
IKJ on muuten siitä hauska kirja, että vaikka se on ns. lasten kirja, niin se on varsin nautinnollinen myös aikuisena. Leffanakin se menee ihan hyvin, myös aikuiselle ja saattaa olla jopa parempikin elokuvana, ainakin ajoittain. Toinen sellainen kirja, jonka luin aikaa sitten ja näin myös leffana, on Forrest Gump. Leffasovitus on aivan upea, en väitä, mutta kirjana se oli jostain syystä vielä parempi.
Kovin hankalaa on kuulemma myös aikaisin tuleva pimeys. Itseäni ei pimeys niinkään haittaa, etenkään nyt kun keksin laitella ikkunaan kasvivalot. Niinhän se on kuin kesäpäivä ikkunaan päin kun kurkkaa. Mutta joo, en väitä. Se on hankalaa itsellekin silloin, kun lähtee tumman koiran kanssa ulkoilemaan omaan pihaan. Meidän pirtin pihavalaistus on sysipska, koirahan katoaa varjoihin tuosta vain. Toisaalta, eipä tarvitse katsella kun se kykkii jossain varjossa asioillaan.
Mies käyttää koiraa usein metsässä, jossain susirajan takana tarpovat, pilkkopimeässä. Miehellä nyt on toki otsalamppu päässä, että näkee eteensä, mutta koirahan ei valoja itselleen kaipaa. Se nauttii täysin rinnoin pimeästä, hiljaisesta metsästä ja hajuista, joita maasta nousee. On siinä ollut jännityksensäkin.
Yhdellä kertaa, muutama vuosi takaperin kun kävivät vielä aika-ajoin iltahämärissä metsässä samoilemassa, olikin koira lähtenyt jolkottelemaan hirven vieressä ja siinä vaiheessa kun sekä hirvi että koira oli kadonnut näköpiiristä oli mies ollut täysin varma, että sinne meni.Eipä sitten mennytkään, koira kyllästyi hirven typerään ja päämäärättömään lönköttelyyn ja päätti palata takaisin.
Tätä nykyä käynnit ajoittuvat miehen iltavuorojen perään tapahtuviksi, eli käyvät useimmiten puolilta öin metsässä rämpimässä. Jännitysmomenttia riitti viikko-pari takaperin, kun olivat metsässä olleet hölköttelemässä ja mies oli rasahteluista päätellyt koiran kulkevan edellään. Silmätkin sieltä osui välillä otsalampun valokiilaan ja jossain kohtaa mies oli sitten jo viheltänyt koiraa palaamaan takaisin luokseen.
Koira ilmaantui paikalle miehen selän takaa, ja kas. Edelleen rasahtelu edellä jatkui, aina välillä osui silmien kiiluminenkin näköpiiriin sieltä metsän syvyyksistä. Ilves kenties? Minä en uskaltaisi moisia reissuja öisessä metsässä tehdä, en ainakaan ilman pauhaavaa poppikonetta, muutamaa rämisevää kattilan kantta ja kenkien varsissa kiliseviä kulkusia, niin se kuulkaa on.
Loppuun vielä ihastuttava päivän kuva-arvoitus. Mikäpäs se siinä kuvassa onkaan? Ei, kyseessä ei ole näyteastia. Ei, ei myöskään mitään pakastimesta sulamaan kaivettua. Niin, sehän on kuulkaa mustaa makkaraa, ihan aitoa Tapolaa! Ilahdutin miestä suuresti ja toin töistä tullessani rescueruokaa kipollisen. Todella hyvä systeemi, rescueruoka siis.
Meille töihin kyseinen palvelu laskeutui vajaa vuosi sitten ResQ Clubin muodossa ja aina välillä on viikkoja, jolloin tuntuu, että ruoat osuu juuri eikä melkein itselle ja pojalle passeleiksi. Rasiaan mahtuu suunnilleen 800g evästä ja kyseinen rasiallinen maksaa 2 euroa, joten hiphei!
Kuten arvata saattaa, niin viime aikoina on tullut harvemmin tuotua rescueruokaa kotiin, sillä poikahan hengaa siellä morsiamellaan. Itsehän syön ruoat ihan sellaisenaan ja poika taas tuunaa niistä mitä ihmeellisempiä annoksia itselleen paistinpannulla.
Se 800g on hieman liikaa ihan vain yksin vetää, joten niin. Eipä ole juurikaan tullut tuotua. Paitsi nyt, kun mies kuuli, että listalla on juur sitä Tapolaa. Joka on toki hyvää, mutta josta oma mahani ei oikein välitä. Että jos hänelle. Ja ihan itse hän sitten koko satsin söikin.
Joopa joo! Hain tosiaan niitä lankoja läjäpäin (melkein) sieltä Tokmannilta ja nyt on kyllä pakko todeta, että mitä ihmettä. Novitan seiskaveikka on ollut aina suht kivaa lankaa kutoa, jopa huonoimmillaankin, mutta nyt oli ihminen lievästi ihmeissään. Sukkien joustimeen valikoitui kuparin värinen lanka ja harvoin olen ollut ihan yhtä hämmentynyt kutoessani. Joskus toki, mutta harvemmin.
Miten voi lanka olla niin julmetun karheaa ja jäykkää, ettei se tahdo liikkua mihinkään puikoilla. Outoa! Varren varsinainen väri, grafiitti, on toki karheaa sekin, mutta ei sentään samalla tavalla jäykkää kuin kupari. Aika tuskaa oli joustimen teko, hieman vähemmän tuskaa oli saatella varret tähän vaiheeseen. Nythän vuorossa olisi seuraavaksi silmukointia, mutta kun ei nyt vaan nappaa, eli vuoroon pääsee villisten edistäminen.
Sillä miehen kanssa tehdyllä kauppareissulla oli, kuten aiemmin mainitsinkin, kirkuva nälkä, joten päädyin nappaamaan tällaisen patukan autossa mussutettavaksi. Olen monesti ihmetellyt nykymaailman tapaa, jossa välipalana toimii erittäin suklaiset välipalapatukat ja hieman jopa kyseenalaistanut moista tyyliä. Ja niin vain haksahdin minäkin kokeilemaan ja hei, enpä ihmettele enää. Ihan hitokseen hyväähän se oli, mutta oikeasti. Välipala?
Toteanpa tässä kohtaa senkin, että nyt se sitten tapahtui mitä vähän odottelinkin jo tapahtuvaksi. Eli kyllä. Otin ja pamautin pääni voimalla olkkarin seinähyllyyn. Muutaman kerran imuroidessa ja hyllyn läheisyydessä kykkiessä olen moista pelännyt tapahtuvaksi, onneksi osumia ei ole tullut, mutta tokihan sellainen osuma nyt piti sitten saada aikaan.
Niinpä! Paperinivaska tipahti passelisti hyllyn alapuolelle lattialle ja minähän sitä sieltä kykkimään ja pam! Voi tsiisus! Siinä vähän aikaa kipunoi tähdet silmissä ja olin jokseenkin varma, että nyt on sitten takuulla nupissa reikä. Ja tämä tietysti juuri, kun olin alunperinkin lähtenyt nojatuolista liikkeelle laittaakseni paperinipun sylistä pöydälle ja siirtyäkseni levittämään väriainetta hiuksiin.
Muutamaan otteeseen nuppia tuli kokeiltua, mutta eipä sieltä onneksi verta vuotanut, sen sijaan sinne kohosi mojovan kokoinen kuhmu, joten ei kun väri päähän vain! Enää hiusten osalta odottaa niiden leikkailu, sen tulee sukulaisneitonen tekemään joutessaan. Onneksi kuhmu on laskenut jonkin verran yön aikana, mutta hitto, kyllä se vaan kipeä on edelleen. Voi prkl!
Pyörähdimme miehen kanssa tyttärelläkin siinä iltapäivästä, tällä kertaa ohjelmassa oli pienimuotoista seinän paikkailua, sillä joku koira-merkkinen heebo (mahdollisesti kuvassa oleva) oli keksinyt kaivella pariin kohtaan seinää kolot. Tytär sai uuden kämpän, joten seinä pitää palauttaa alkuperäiseen kuntoon, onneksi kittailu ja maalailu on tuttua puuhaa.
Muuten, tämä kyseinen heebohan pelkää edelleen suunnattoman paljon miehiä. Pelkolistalle kuuluu myös rollaattorit. Ja vieraat ihmiset. Oli ne naisia tai miehiä, mutta miehet on pahempia. Oli melkein rentouttavaa kittailla seinää, kun jokainen liike aiheutti heebolle kauhean haukkumiskohtauksen. Toisaalta, sekin on edistystä, heebon saapuessahan tämä oli niin arka, että ehdimme jo muutaman viikon ihmetellä, että osaako se edes haukkua.
Osaa ja on hyvinkin aktiivinen siinä oman huushollinsa osalta. Ulkona tuo ei sitten hauku yhtään, ei tuo toki ihmisiä silti lähelleen päästä vaan ennemmin väistelee heitä. Onneksi mukana oli herkkuja heebolle ja minullehan tuo ei enää niin hauku, mutta miehelle sitäkin enemmän. Antaa hän silti rapsuttaa, vaikka pitääkin sitä hieman epäilyttävänä touhuna.
Näillä miettein uuteen päivään siis, onneksi on vapaapäivä.
Hieman kuin talveen varautuvalla naapurin seinällä kikkailevalla oravalla. Totesinpa tuossa iltasella työsähköpostia kurkattuani että jaa. Keväällä saa olla mahanalusta täynnä jalkoja ja mielellään aivot jatkuvasti vastaanottotaajuudella.
Kummallista ahnehtimista aikuiselta ihmiseltä, niin se on. Alkusyksystä ilmoittaiduin seitsemään eri koulutukseen. Nyt niistä on jo pari käytynä, eli voitolla ollaan, ennen joulua on tiedossa vielä parit koulutukset. Etäkoulutukset on siitä hyviä, että ne voi hoitaa kotoa käsin tyylikkäästi kuulokkeet päässä, kutimet käsissä ja kahvikuppi nokan alla.
Sähköpostihan kertoi sitten, että pääsin yhteen laajempaan TAKKin koulutukseen, johon hain aiemmin syksyllä. Koulutuskertoja on seitsemän ja ne on kaikki lähikoulutuksena, joten niin. Kiirettä pukkaa. Toisaalta, hyvä niin. Niin kauan kuin aivojaan käyttää niiden pitäisi kaiketi myös toimia. Lähikoulutuksessakin pystyy usein heiluttelemaan puikkoja, kahvikupposta nenän alle ei tosin onnistu saamaan yhtä helposti.
Jos kohta koulutussaralla on kiirusta, niin niin sitä tuppaa olemaan työmaallakin. Alkusyksystä lupauduin ottamaan jälleen opiskelijoita hoitaakseni pitkin vuotta, tällä viikolla opiskelijalla on näyttö. Ensi viikon alussa tulee sitten opiskelija kakkonen, eli aika reippaasti saa taas huolehtia perehdytyksistä, opiskelijoiden ohjaamisesta sekä kirjoitella näyttöarviointeja ja hoidella arviointikeskusteluja.
Onneksi kotosalla on rauhallista. Ulkona on palanut kynttilä jo useamman viikon, jotenkin se mielestäni kuuluu pimeään vuoden aikaan. Sohvalla taas röhnöttää torpan ”valtias” eli 7,5-vuotias koiravanhus, joka totta tosiaan kuvittelee omistavansa koko talon.
Rauhallista kotielämää värittää tosin tällä hetkellä kutomiskiire, eli joo. Villahousulankoja odotellessa on kiirus saada huppikset valmiiksi, mutta kovin tuntuu työt häiritsevän kutomista. No, eiköhän ne tämän päivän aikana valmistu, oletan ainakin.
Johan on lintulaudalla ja myös sen alla kuhinaa! Talviruokintahan tuli aloitettua jo pari-kolme viikkoa sitten ja hyvä niin. Myös kurre on löytänyt ruokapaikalle, lapsista kolmonen katseli sitä työreissulla poiketessaan ja tuumi, josko tuo olisi tämän kevään poikasia. Epäilen, että ei, vaan kyseessä on samainen kurrelainen, joka ruokaili lintulaudan alla jo viime talvenakin.
Ruokaa on mennyt, myönnettäköön, talitankojakin on tarjolla jo toinen. Siemenmäärät nyt ei mitkään älyttömän isot ole vielä olleet, suunnilleen kuuden päivän välein lintulaudan saa täyttää. Siinä onkin jännitystä kerrakseen, kun poika, eli lapsonen viisi, hoitelee torppaa kevättalven reissun ajan ja siinä torpan hoitelun sivussa pitäisi muistaa täyttää myös lintulauta ja kastella kukat. Hmmm…
Lääketentti meni puhtaasti läpi, jes, joten taas kelpaa! Moisesta riemastuneena otin ja kurvailin työpäivän jälkeen imurilla pitkin torppaa. Jotenkin pölypussittomuus on ihan superhyvä juttu, saattaa olla että kuvittelen, mutta itsestäni on tuntunut siltä, että uuden imurin myötä huonepölyn määräkin väheni ihan älyttömän paljon. Mahdollista, kyllä, varmaa, tuskinpa.
Imurikurvailujen, ruokailun ja iltapäiväkahvien jälkeen ennätin sitten ottaa käsittelyyn villiksetkin. Nehän valmistui oikeastaan jo pari päivää sitten, mutta niinpä niin. Paitsi, että jäin miettimään sitä vyötärön muutamalla kerroksella kohottamista, jouduin myös toteamaan, että olisi vain pitänyt uskoa omaa alkuperäistä ajatustaan eikä edes kuvitella, että yhtäkkiä olisin oppinut päättelemään silmukat tavallisella päättelytekniikalla niin löyhästi, ettei ne kiristä.
Eli kyllä. Olipahan temppu saada jalat sujahtamaan lahkeiden suista läpi. Voi prkl! Purin kummastakin lahkeesta kerroksen pois, pidensin joustinta vielä muutamalla kerroksella ja päättelin joustavasti ja johan toimii. Otin myös vyötärön käsittelyyn ja pidensin sitä ylöspäin viitisen senttiä, tein samalla vielä ylemmäs toisen nauhakujan ja nythän ne istuu kuin valettu. B
Bloggaan ohjeen parempien kuvien kanssa kunhan saan hovikuvaajani eli lapsosen neljä käymään kotosalla ja ottamaan kuvia. Nythän tyttärellä on niin kiirus, ettei tuo ole ehtinyt hetkeen edes piipahtamaan. Rescue vie aikaa ja hyvä niin, kummasti tuo on alkanut rohkeutumaankin eli on löytänyt oman äänensä ja antaa sen todellakin kuulua silloin, kun heille menee joku kylään. Muuten tuo ei turhia haukukaan, joten se hänelle suotakoon.
Tähän loppuun vielä hauska muisto parin vuoden takaiselta reissulta, tyttären tuolloin lähettämä kuva meidän omasta ikälopusta sohvanvaltaajastamme. Ei ole kaikki muumit laaksossa ei, tuskin edes kaikki inkkarit kanootissakaan.
Kyllähän se syksyä pukkaa ihan tosissaan ja tiedetään, lintujen ulkoruokinta aloitetaan kun ”maassa on lumipeite tai se on jäässä tai vaihtoehtoisesti mustarastaat tai sinitiaiset alkaa pomppia pihapiirissä.” Näin ohjeistaa Birdlife-sivusto, kun tietoa talviruokinnan aloittamisesta etsiin.
Mitä ilmeisimmin meidän pihapiirimme lintuset ei ole sivustoa lukeneet, sillä meillä ruokinta tunnutaan aloittavan joka vuosi lokakuun puolivälin paikkeilla ja harvemmin siihen aikaan vuodesta on vielä lumipeitettä maassa saati maanpinnan jäädyttäviä pakkasia.
Sen sijaan meillä on aktiivisia pihalintuja, niitä jotka todennäköisesti vuodesta toiseen elelee samoissa pusikoissa ja näin ollen kaikki sukupolvenvaihdoksetkin on samaa kantaa. Meillä kun talviruokinta aloitetaan aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset talitintit käyvät syyttävin silmin olkkarissa olijaa tuijottamassa.
Niinpä aloitettu on. Nauruakin päivään silti saatiin mukavasti soviteltua, tytär lähetti kuvan pikkuriiviöstä. Oli ihmetellyt jälleen kerran hiljaisuutta ja kurkannut selkänsä taakse ja kas. Siellähän se pikkuriiviö oli nakerrellut hyllystä hakemaansa kynttelikköä. Kiva.
Lohdutin tytärtä toteamalla, että kaverikin on huomannut iltojen pimenemisen ja yritti vinkkailla, että vähitellen voisi niitä valoja vaikka laitella ja niin, eipä hätää. Kyllähän tuo meidänkin sohvanvaltaaja niitä pahojaan pentuna teki, lopetti onneksi kolme vuotta täytettyään.
Ihme juttu, ettei tytärtä kovin lausuntoni lohduttanut, pikkuriiviö kun täytti vasta vuoden…
Kun aloittaa aamulla aikaisin, niin ennättää yllättävän paljon. Isännän tehdessä töihinlähtöä olin jo keittelemässä valkokastiketta lasagneen. Tällä kertaa päädyin tekemään lasagnen vielä hieman reilumman kokoisena mitä yleensä, joten kastikkeeseenkin päätyi kaksin kappalein Aura-kolmioita. Ja iso siitä tulikin.
Kastikkeeseen laitoin 1,5 litraa maitoa ja saman verran vehnäjauhoja ja kuten sanottua, kaksi kolmiota. Maustoin ihan perinteiseen tapaani eli sitruunapippuria ja maun tarkastettuani lisäsin vielä himppasen suolaa. Jauhelihakastikkeen teinkin täysin aiemman tyylini mukaan.
Tein kastikkeet aamulla valmiiksi ja suuntasin sen jälkeen kylille. Ensin pyörähdys Puuilossa, josta hain paitsi linnun siemeniä niin myös koiralle ruokasäkin. Sen jälkeen suuntasin hakemaan vanhimman tyttären ja suuntasimme naapurikylälle, olimme sopineet jo aiemmin että käymme äidin haudalla ja samalla tytär näkee, että missä se sijaitsee.
Hautapaikan sijainnin selittäminen puhelimitse on jokseenkin haastavaa, väitän mä, ainakin jos kyseessä on isompi hautausmaa. Helpommalla pääsi kun lähti itse käymään siellä, loppujen lopuksi äidin hauta on todella helpossa paikassa siellä, mutta miten sen nyt sitten toiselle selität. No kato käännyt siitä vasemmalle ja sitten kun näkyy se ja se, niin sitten meet siihen suuntaan ja sitten…. Juu ei.
Pyörähdimme myös apteekissa hakemassa tyttären kurkkutropit, joten tehokkuus oli ihan huipussaan. Kun olin vienyt tyttären kotiin hilppasin itse kokoamaan lasagnea vuokaan ja johan sitä tosiaan olikin. Ja hyvääkin se oli! Pakkohan se oli keitellä iltapäiväkahvit ja kas. Sitten mieleen muistui, että tosiaan. Toisen tyttären rescueriiviöllähän oli yksivuotissynttärit. Siis oletettavasti.
Päädyinkin vielä poikkeamaan sielläkin, samalla vein tyttärelle jääkaapista loput nakkisoosit ja satsin lasagnea. Riiviölle tarjoilin synttärin kunniaksi paitsi puruluun niin myös yhden nakin soosista.
Liekö sitten alkupäivän hyvä meininki, niin tietäähän sen. Alamäkihän siitä alkoi. Ensin onnistuin kiskaisemaan kahvit väärään kurkkuun, enpä muista moista vuosiin tehneenikään. Ai hitto, miten kipeää tekee kun kahvia lentää ulos nenästäkin! Poijjaalla sen sijaan oli ratkiriemukasta kun sitä vieressä seuraili, itsellä ei niinkään.
Ja kun alamäki saadaan alkamaan, niin tottahan sitä jatketaan. Ensin minua huudeltiin yläkertaan ja käskettiin tulla hiipimällä, ehdin jo hetken miettiä että mitähän konnankujeita poijjaalla oli mielessä, mutta eipä sillä ollutkaan. Avoimesta ikkunasta oli poijjaan huoneeseen lentänyt pieni sinitiainen, joka pörhisteli puolipökkyrässä höyheniään tv-tasolla.
Onneksi tässä kohtaa osui paikalle myös pieni ylämäki, sillä sain napattua lintupolon helposti pienen pyyhkeen sisään ja vietyä vahingoittumattomana ulos. Hyvin se pyrähti heti lentoon kun pyyhekääröä sen ympäriltä poistin, joten ei hätää, kaveri selvisi säikähdyksellä.
Sen jälkeen jatkoinkin alamäkilinjaani, eli hupsista hei. Onnistuin sitten vippaamaan tyylikkäästi iltapalani lautasineen päivineen lattialle ja tottakai nurinpäin. Huoks. Siinä kohtaa aloin kallistua jo siihen suuntaan, että ehkä olisi parasta painua maate, mutta päätin kuitenkin pysytellä vain hievahtamatta nojatuolissa ja jatkaa villahousujen kutomista.
Se muuten kannatti! Väitänpä, että ensi viikolla villahousut saa jo käyttöön, niin hyvin ne viimeinkin eteni. Hyvä mä!
Vaan johan niistä löytyy valoa kerrakseen! Nauroinkin mukeloille, että ulkovalon käyttö on aivan turhaa, kunhan paukauttaa ikkunavalot aamulla päälle. Niin. Päädyin nyt kokeilemaan toimisiko kasvivalot myös hyvä herätysvalona itselle aamuisin, vaikka myönnettäköön. Eipä minulla pahemmin ole heräämisvaikeuksia ollut.
Palkit ovat edenneet vain piirun verran ja syykin on selvä. Eilen aamulla herätessäni toinen puoli harteista tuntui oudolta. En tiedä missä ihmeellisessä asennossa olen mahtanut yöni viettää, mutta suht pian heräämisen jälkeen oli selvääkin selvempää että oikean puolen lapaluun vieressä oli joku ihme jumitus. Eli ei.
Vaikka kuinka oli intopiukeana päättänyt, että suunnilleen koko päivä perustuu siivoiluun, kutomiseen ja erinäiseen määrään muuta käsin tehtävä touhuaa niin kukkua kanssa. Yksi menetetty lomapäivä noin ikäänkuin käsitöiden osalta. Ja imuroinninkin. Onneksi tilanne vaikuttaa nyt vähän paremmalta, joten josko sitä pystyisi palaamaan alkuperäiseen lomasuunnitelmaan.
Tähän loppuun vielä parin ikuisen lomalaisen kuulumisia. Toinen on päättänyt käyttää runsaasti aikaansa pönöttämällä sohvalla. Näky on suoraan sanottuna koominen. Toinen taas. Hän on kovasti rohkaistunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja nauttii suunnattoman paljon metsässä samoilusta. Ihmisen ja pyörät aiheuttavat edelleen suht voimakasta pelkoa, joten sikälikin metsäily toimii miljoona kertaa paremmin hänen kohdallaan.
Nojatuolin uumenista 