Viikonloppu meni ihanasti rentoutuessa ja ollessa ja hyvä niin, edessä kun on jokseenkin kiireinen viikko. Olen tainnut jo aiemminkin mainita, että syksyllä iski jokin ihmeellinen koulutusahneus ja sen satoa aletaan nyt korjata sitten tosissaan.
Pari ensimmäistä arkipäivää menee ihan plörinäksi, ja ihan vain siksi että kummallekin päivälle osuu koulutus iltapäivään. Ihminen, joka on aivan älyttömän sitoutunut omiin rutiineihinsa kärsii jo valmiiksi ajatuksesta, ettei kotiin ehdi juurikaan ennen iltakuutta. Huoks.
Onneksi keskiviikolle ei ole mitään sovittuna, torstaina iltapäivä kuluukin sitten ihan mukavissa merkeissä eli jalkahoidon parissa.
Olen muuten keksinyt oivan keinon kihartaa hiukset niin että kikkurat tosiaan pysyvätkin useamman päivän. Saunan jälkeen kieputin jälleen hiukset pienissä osissa sormen pään ympärille ja kiinnitin kuivumaan päänahkaa vasten pienillä hiuslenkeillä. Kyllähän meinaan pysyy ja aina seuraavaan pesuun asti.
Josko tässä alkaisi taas valmistautua työmaan suuntaan, onneksi on enää viikko siihen kun maailman matkaaja kotiutuu. Johan tässä alkaa olla ikävä, niin se on.
Jaa, että tylsääkö? No ei! Olen ehkä maininnut aiemminkin, että se on kuulkaa kevät kun alkaa 1.1. joka aivaten ainoa vuosi! Ja niinhän se vain alkoi, sen kertoo varsin hyvin oma toiminta. Jos kohta ensin innostuin tiivistelypuuhiin niin mites kävikään seuraavana päivänä töiden jälkeen.
Eiköhän se riehaantunut kurvailemaan suoraan töistä Jyskiin ja ostamaan sieltä erinäisen määrän petivaatteita, lähinnä lakanaa ja pussilakanaa. Kotiin päästyään se teki täsmäiskun liinavaatekaappiin ja hupsista heijaa, hommahan levisi yläkerran kaappiinkin. Omalaatuista!
Tokihan siinä samassa oli napattava kuva elämäänsä kyllästyneestä amarylliksestäkin, sillä kovinpa tuokin tuntuu intoutuneen elämästään, kuvien välillä kun aikaa on kokolailla 24 tuntia. Edelleen odotan millainen kukinto esiin putkahtaa kunhan nyt ensin putkahtaa.
Joku muu ei ihan niin kevätfiiliksissä olekaan ollut, metsässähän tuo on toki riehkannut, mutta muuten meno on ollut kovin kuvan kaltaista. Tai no, ei nyt ihan kuvan kaltaista, nyt kävi koiralle selvästikin joku pikku vahinko, jonka emäntä totesi kuunneltuaan ensin hetken outoa ääntelyä, jota koiruus piti.
Mitä ilmeisimmin ääntelyyn syynä on kuvassa silmille tipahtanut viltti, sillä moista touhua koiruus ei ole kyllä koskaan ennen harrastanut. Ilmanko melkolailla heti kuvan nappaamisen jälkeen koiruus päätyi kääntymään sohvalla toisin päin, sillä hei. Eihän sitä nyt voi päätään viltin alla pitää.
Puikoilla on keikkunut nyt hurjaa kyytiä ipa-tumput, taitavat olla nyt sitten neloset kuukauden sisään. Silmukointeja on tiedossa runsain mitoin, samoin peukaloiden tekoa, mutta eiköhän niistä selvitä muutaman päivän sisällä jos vain jaksetaan. Silmukointia ne odottaa Tapparan sukatkin, joten ehkä pidän oikein silmukointitalkoot jossain vaiheessa.
Muuten. Tiivisteet toimii. Pirtissä on varsin siedettävää oleilla, ei käy viima ei ja kas, mittarikin on asettunut vallan sinne lähemmäs +19 astetta. Tiedän, pirun vähänhän sekin on, mutta voin kertoa että muutaman päivän kun ehtii kärvistellä +16 asteessa niin sehän tuntuu jo vallan mainiolta!
Hyvin toimi, melatoniini. Koiruus ei kuolannut, ei läähättänyt, ei säntäillyt, ei yrittänyt piiloutua mihinkään. Rescue-kaverilla, joka valitettavasti asuu ihan sen rakettien lähettelypaikan vieressä, oli pauke sujunut hieman samoin, toki sillä erolla, että kaveri oli päättänyt liimata itsensä sängyn uloimpaan nurkkaan ja tarkkailla sieltä tapahtumia. Pihahommissa tuokin oli silti normaalisti käynyt, tytär oli hieman katsellut vain tarkemmin hetket jolloin niihin pystyi siirtymään.
Nyt heräsikin itselle kysymys, että miksi, oi miksi, en aiemmin ole ollut tästä vaihtoehdosta tietoinen. Itselle jäi todella hyvä mieli siitä, ettei oman koiruuden tarvinnut olla kuin peura ajovaloissa. Koiruus hämmensi omistajiaan vielä lisää sillä, että hän halusi ehdottomasti käydä pissalla vartti ennen vuoden vaihtumista, jo tuolloin pauketta oli reippaanlaisesti.
Vielä hullummaksi homma meni, kun koiruus oli sitä mieltä, että oikeastaan. Hän voisi myös tulla katsomaan sitä kovinta pauketta pihaan, kun olimme itse sinne pari minuuttia ennen vuoden vaihtumista suuntaamassa. Aika nopeasti mieli tosin muuttui, ulkorappusille ehdittyään kaveri totesi, että no ehkä ei sittenkään. Jos hän vaikka ihan tästä kuistilta katselisi.
Siinä kohtaa kun rytinä ja pauke pääsi lopullisesti irti totesi kaveri, että jaa. Josko sittenkin hän siirtyisi sisälle. Mutta kuten sanottua. Ei yhtä ainoaa kuolalänttiä, ei yhtä ainoaa piilottelua, ei yhtä ainoaa sydän-hakkaa-mä-kuolen-hetkeä. Mahtavan upeaa koiruudelle.
Sen verran koettelemus silti kävi koiruuden sielun ja sisimmän päälle, että unihan siinä tuli ja nyt sitä unta on sitten riittänytkin. Ihan peruspissa- ja kakkahommissa on käyty ja siinä se, muuten ei ole ollut intoa heilua pihassa. Joka on omistajille ihan jees, ottaen huomioon, että mittari repii ulkona edelleen likemmäs -20 asteen lukemia.
Loppujen lopuksi vuoden vaihtuminen sujui hyvinkin rauhallisissa merkeissä täällä meillä. Toista oli ollut maailman matkaajalla, meno oli ollut kuulemma melkoinen. Taksiakaan eivät olleet saaneet vaikka olisivat maksaneet todella moninkertaisia summia normaaliin verrattuna, ja niinpä he olivat viimein suoriutuneet takaisin morsiammen asunnolle mopotaksilla kolme päällä. Just.
Siinähän sitä. Hirvipaistia. Joukkoon meni myös pala villisian paistia, ja tottahan sinne piti laittaa porkkanaa ja sipuliakin. Mausteina tässä toimii vain ja ainoastaan suola, rosmariini, valkosipuli, maustepippurit ja laakerinlehdet. Ai niin, ja toki sekaan päätyi tölkki joulukalenterista tullutta Amberia. Maku aikas bueno.
Kirjoittelen blogitekstiä nyt hyvissä ajoin uuden vuoden aattona, televisiossa pörrää tällä hetkellä Vesku-elokuva. Päivän puuhia on ollut lähinnä kaupassa pyörähdys aamusta, lihojen pilkkominen, hirvisoosin uuniin saattelu ja tietysti kutomista, kahvia ja tyttären kanssa pälinöintiä.
Koiruuden kanssa olemme jatkaneet melatoniinilinjalla sillä oikeasti. Koko koirahan on aivan kuin toinen koira. Niin rento, ettei mitään rajaa. Olenkin alkanut epäillä, että koiralla on koko ajan jonkinlainen ahdistustila päällä, sillä koiruushan on ollut siitä rakettitapahtumasta lähtien erittäin ärhäkkä kaikkia vieraita kohtaan. Nyt tuo vaikuttaa enemmän sellaiselta dogilta, kuin mikä edeltäjänsä oli.
Ohjelmassa ei ole tänään enää mitään kummoista, tytär tosiaan pörähti paikalle jo aamupäivällä ja viipyi monta tuntia. Mukaansa tuo oli ottanut kutimen, sillä hän on myös innostunut nyt moisesta lajista. Tekeillä on ekat kämmekkäät, äidin ohjeilla niitä on tehty ja tänään saatiin peukaloaukko ekaan malliin. Nyt hänen lähdettyään kotosalle ajattelin tuijotella Veskun loppuun ja samalla kutoa tumput hyvälle mallille, oli ihan pakko ottaa joku pienempi käsityö väliin.
Aamulla oli aika ylpiä olo, kun koiran kanssa ulkona pyörin. Pakkasta oli hyvinkin 15 astetta, mutta tämä mimmi ei palellut yhtään. Niin kovin hilpeyttä aiheuttanut talvihaalari, ei siinä hymy hyytynyt pihalla pyöriessä.
Muistaessa, tähän loppuun totean vielä näin: oikein hyvää vuotta 2026 kaikille!
Enpä muista, olenko aiemmin maininnut, mutta meidän torpassamme elelee todella todella raketti- ja paukkukammoinen koira. Ja kun tarkoitan todella, niin se meinaa sitä että ensimmäiset paukkeet uuden vuoden alla aiheuttaa se, että koira tärisee, läähättää, kuolaa, yrittää piiloutua huonekalujen alle (tanskandoggi ei muuten mahdu sen enempää sohvan, nojatuolin kuin sängynkään alle, testannut on) ja seuraa perässä kuin horkkatautinen.
Edellinen doggihan oli rakettirakastaja, kyseinen tyyppi piti sitoa keittiön pöydän jalkaan kiinni kun lapset oli pienempiä eivätkä vielä osanneet varoa, ettei kaveri pääse livahtamaan ovesta näiden matkassa, sillä senkin tuo ennätti elämänsä aikana tehdä.
Ja ei, kaveri ei livahtanut lähteäkseen jyskettä pakoon, mitä vielä! Kaveri yritti hyppiä rakettien perään taivaalle ja ehtipä tuo kerran rynnätä naapurin pihasta hakemaan roomalaisen kynttilänkin suuhunsa kun se kerran niin ihanasti paukkui ja lähetti valopalloja ilmaan. Se olikin muuten viimeinen uusi vuosi kun koiraa EI sidottu kiinni pahimman paukkeen ajaksi, sen verran pahasti pelästyimme koiran menoa katsellessa.
Toki, hienolta se näytti. Elävä roomalaisen kynttilän jalusta, joka oli onneksi napannut kyseisen kapineen suuhunsa samaan tapaan kun kepin eli valopallot vaan sinkoili iloisesti ympäri meidän ja naapurin pihaa koiran tehdessä näyttäviä kiemuroita juostessaan. Vieläkin kylmää ajatus siitä, jos roomalainen kynttilä olisi päätynyt kitusiin niin, että ne valopallot olisi paukkuneet koiran kitaan…
Niin, palatakseni tähän meidän nykyiseen karvapalloon, tilannehan on se, että hänpä onnistui saamaan ekana uutena vuotenaan raketin kylkeensä ja pahoin pelkään, että se oli lähtölaukaus paukkuarkuudelle. Ja ei, koiraa ei todellakaan viety ulos siihen aikaan kun raketteja sai ampua, olimme varautuneet kyseiseen meininkiin ja koiruutta kuskattiin ulkona kirkkaalla päivänvalolla iltapäivästä.
Tänä päivänäkään emme tiedä, mistä se raketti edes tuli, sillä lähinaapurit ovat aina noudattaneet annettuja paukutteluaikoja, ovatpa jopa ilmoitelleet viestitse suunniteltuja aikoja niiden paukuttamiseen. Itse emme raketteja päästele, eikä meitä ole koskaan ennen tätä koiraa niiden paukuttelu edes häirinnyt, siinähän paukutellaan kunhan niitä annettuja aikoja noudatetaan.
Epäilys ja syyttävä sormi meidän tapauksessa osoittaa edelleen joko läheiseen kikkariin (ei omistajiin, vaan pihassa aiemmin pyörineisiin varhaisaikuisiin), läheiseen kenttään, joka on suosittu rakettien ampumisalue tai vaihtoehtoisesti läheisen kerrostalon pihapiiriin. Tuskinpa se raketti nyt ihan älyttömän kaukaa kuitenkaan tuli.
Koiralle ei onneksi tullut ulkoisia vammoja, mutta sisäinen tuli. Ja paha sellainen. Meidän uuden vuoden aattoihimme on kuulunut jo useamman vuoden kovalla pauhaavat telkkarit pitkin torppaa, oman väen rauhallinen käytös, koiran sitominen painesiteellä rauhoittamiseksi ja hyvin hyvin aikainen ulkoilu uuden vuoden aattona. Säälittää silti kovin, sillä koiralle tulee hyvinkin liki 20 tunnin väli ulkoiluun, kiitos idioottien jotka eivät ymmärrä, että klo 18 on se aika kun paukuttelun saa aloittaa.
Koiran vanhetessa paukkukammokin on pahentunut, tietysti. Viimeisen parin vuoden aikana nämäkään keinot ei ole estäneet koiran ihan totaalipaniikin iskemistä, joten viime vuonna päädyin kokeilemaan Zylkeneä lisukkeeksi. Valitettavasti emme huomanneet siitä olevan mitään erikoisen hyvää apua, mutta ehkä se ihan hieman vei sitä pahinta terää olosta pois, vaikka näkikin, että koira panikoi ja pakeni pitkin torppaa jokaisen paukun paukahtaessa.
Tytär nyt sitten ehdotti ihan melatoniinia. Ja ihan sitä samaa mitä ihmisetkin syövät. Itse hän on omalle rescuelleen antanut pariin kertaan lyhytkestoisesti silloin kun tämän ahdistukset ja paniikit on olleet pahimmillaan. Elämä rescuen kanssa kun usein on hieman erilaista kuin kasvattajalta pentuna tuotujen koirien kanssa.
Tämän ohjeen hän oli saanut muilta rescuekoirien omistajilta, sillä tytär on hyvin aktiivisesti heidän kanssaan tekemisissä rescuekoiraryhmien välityksellä. Tyttären oma rescuehan on osoittautunut kohtalaisen vaativaksi, mutta ihan pahimmasta päästä tuo ei onneksi ole. Ensimmäiset ulkoilut hihnassa oli olleet aivan mahdottoman hankalia ja hiljattain, kun tytär muutti rescuen kanssa toiseen asuntoon oli ensimmäiset pari päivää olleet pelkkää kauhua koiralle.
Toki koirille on olemassa ihan omiaankin, ne nyt tietysti maksaa sitten kolme kertaa sen mitä meidän kaksijalkaisten ja toimivuus niillä on ihan sama. Ainoa, mikä pitää ehdottomasti huomioida ihmisen melatoniinia koiralle antaessa on se, ettei se saa sisältää mitään ylimääräisiä säilöntä- tai makeutusaineita eli käytännössä mitään, mikä voi olla koiralle vaarallista.
Elämme toivossa, että koira saisi hieman rennomman uuden vuoden tällä kertaa. Tuloksia odotellessa.
Pieni katsaus pikkujouluihin vielä. Onnistuihan se viimeinkin, eli bingovoitto tulla putkahti. Minähän olen innokas bingoilija, epäilenpä jopa, että sitten aikanaan kun eläkkeelle asti joudan niin minusta saattaa hyvinkin sukeutua bingomummu!
Pikkujoulujen jälkeinen päivä menikin sitten pitkälti samoissa tunnelmissa kuin koiralla, oli ihan hieman veto kateissa. Vasta iltasella jaksoin kaivella puikot esiin, eli eipä ne käsityöt oikein mihinkään edenneet. Toisaalta, onko se nyt just niin tärkeää.
Ei muuten ole vuodet veljiä keskenään, ei, 11 vuotta aikaeroa ja kas, ihan toisilla kuvioilla mennään. Melkeinhän tässä voisi kaivella ruohonleikkurin esiin, väitän mä.
Joulukalenterista putkahti Sauvin sour, sitä olen joskus muistaakseni maistanutkin ja itselleni se ei oikein kolahtanut, mutta varmasti jotkut siitä pitävät. Eli jääkaappi sai lisää täytettä, ja hyvä niin. Josko sitten joulun pyhinä pitäisi vaikka olutmaistiaiset, pyytäisi muutaman kaverin mukaan maistelemaan. Tai sitten ei.
Joulutarina sai jatkoa, mielenkiinnolla odotan mihin sen kanssa vielä päädytään. ””Kannattaa kaivaa siitä missä seisoo, sano Eskolan Antti.” ilahtuu Kepukka ja nappaa tossujensa alta tutunoloiset ruutupaperin. Nokian Panimo: Havainnot 1991 2019 ja täydennystoiveet vuodelle 2020, lukee otsikossa ja näin on Kepukka valmis hommiin.”
Täytynee koota koko tarina yhteen niteeseen kun jouluun asti pääsee, luulen mä. Loma onneksi lähenee, eikä hetkeäkään liian aikaisin, niin se on.
Kalenterin ensimmäinen luukku on avattu, hyvä mä! Sieltähän putkahti Micro Ipa ja mikä hauskinta, pieni tarinan pätkä tontun elämästä: ”Hohhoijaa”, kuuluu haukotus jostain nokialaisen panimon lähimaastosta. Kuurainen lehtikasa liikahtaa juuri ja juuri silmällä nähden, kun maan uumenissa majaansa pitelevä tonttu heräilee horroksestaan.
Tästä tulee selvästikin jatkotarina, jännityksellä odotan seuraavaa osaa. Micro Ipa päätyi jääkaappiin, eipä sitä nyt ihan kehtaa ennen työmaalle siirtymistä kiskaista moista kitusiinsa.
Torppa oli hauskasti tyhjentynyt työpäivän aikana; tytär oli hakenut kaikki laatikkonsa, tuolinsa, tuulettimensa ja erinäisen määrän muuta tavaraa jo aamupäivästä. Soittelin iltapäivästä ja vielä oli edessä tv-tason haku, niin ja koiran.
Viime viikon tonttuasua esitellyt koira oli muuttunut nyt parissa päivässä sammakkoprinssiksi, jotenkin minä odotin sille ilmestyneen sarvet muutaman päivän aikana.
Olen tässä yrittänyt pidätellä itseäni kurissa kutimien suhteen, aivan älyttömän paljonhan ne houkuttaa ne Vikingin alpakkalangat, etenkin kun tilatut puikotkin saapui loppuviikosta. Mutta ei. Nyt on pakko yrittää olla vahvana, sillä jonossa on niiden silmukoitavien lisäksi myös yhdet ihan kudottavat sukat, tällä kertaa Arsenalin.
Aika huonosti on löytynyt kuvia moisista sukista, ja nekin on olleet hieman jaa-a, enpä nyt tiedä näköisiä. Päädyinkin nyt siihen, että kudon punaiset sukat ja joustimet ja kantapää tulee valkoisella. Kuvioinnithan pitäisi kaiketi tehdä sekä valkoisella että keltaisella, mutta luulenpa että niistä tulee vain valkoiset. Huoks.
Eihän sitä Roomakaan päivässä ja silleen, mutta oikeasti. Jotenkin nämä Ilveksen tumput on joka aivaten ainoa kerta olevinaan mahdottoman haastavat. Ei siksi, että ne olisi vaikeat, vaan siksi, että kiinnostus niiden tekemiseen on luokkaa nolla. Etenkin logon silmukointi, herttinen. Karseaa hommaa, vaikka kaavio täällä blogissa onkin. Johtunee omasta Tappara-fanituksesta, luulen mä.
Nämä silmukoinnit tuli tehtyä osin siinä koulutuksen lomassa, oli muuten ihan huippuluokan koulutus. Mieli ry on erittäin tarpeellinen ja hyviä asioita edistävä yhdistys, suosittelen tutustumaan. Nyt olen muka vakaasti päättänyt, etten tee mitään uutta ennen kuin saan vielä puikoilla keikkuvat Ipat valmiiksi, mutta saapa nähdä.
Tytär lähetti kuvan koiraskaisesta, koiruus on rohkeutunut vielä entisestään mutta on siinä vielä matkaa. Epäilen jopa, että vaikka on kyseessä nuori koira niin tuskinpa hänestä koskaan sukeutuu innokkaasti vieraita tervehtivää heppua, epäluulo ihmisiä kohtaan taitaa olla ihan pysyvää.
Tyttären kanssa tuo toimii silti ihan päättömän hienosti, heistä on sukeutunut tässä liki puolessa vuodessa yksikkö. Hieman pisti kuva naurattamaan, totesinkin tyttärelle että vain poron sarvet puuttuu päästä. Pahoin pelkään, että moinenkin kuva tulee vielä putkahtamaan puhelimeen.
Kyllä se vaan niin on, että jos vähänkään seuraa päivän politiikkaa, niin johan siinä iskee fiilis siitä, että löyhässä hirressä tässä roikutaan. Kuvan majavaparka sopii hyvin kuvaamaan olotilaa, tokikaan majavaa ei tullut kuvaan aseteltua, sen puolen hoiteli torpan pahatapainen, itsepäinen ja ehdottoman jokapaikkaanmukaan-tyyppi.
Majava päätyi oksanhankaan roikkumaan ihan vaan siksi, että isäntä lähti pihahommiin ja palautti hetken pahatapaisen rähnäämistä kuunneltuaan tämän takaisin sisälle. Eihän se sellainen nyt sovi, jotenkin sitä mieltä oli osoitettava, joten mikäs. Majava hirsikiikkuun (oksanhankaan siis) roikkumaan ja se on siinä.
Temun outo tuote taas sopii noin yleensä ottaen kuvaamaan koko päivän politiikan tasoa. Peräsuolen lihasvalmistajalla on takuulla kohta monilla käyttöä, sillä tätä menoa sitä luonnollista käyttöä peräsuolelle on harvoilla. En vain jaksa ymmärtää, miten on mahdollista että samaan aikaan kiristetään rahahanoja köyhimmiltä ja annetaan lisää niille, joilla jo on.
Politiikka sikseen, siitä saa vain päänsäryn itselleen. Ehkä se olisi parasta yrittää opetella toimimaan kuin yksi parhaista kavereista. Ei vain seuraisi yhtään mitään mediaa, ei uutisia, ei tapahtumia, eikä vallankaan politiikkaa. Niistä kun tulee niin kovin surulliseksi, näin kuulin.
Pakko myöntää, minusta ei moiseen tietämättömyyteen olisi, Niin se on.
Voi huokaus! On siinä hommaa. Vaikka kuinka hanakasti ja ahkerasti silmukoi, niin hittolainen, että on hidasta puuhaa. Toinen homma, mikä on hankala, on lukeminen yhtäaikaa kun yrittää kutoa tai silmukoida. Eli pääosin mennään dokkareilla, enkun kielisillä, sillä niiden kanssa riittää kun kurkkaa silloin tällöin ruutuun.
Ja sitten se miljoona kertaa tarjottu ratkaisu, äänikirjat. Ei muuten onnistu. Itselläni ainakin menee kirjan juoni täysin ohi, sillä kas. Minähän jään kuuntelemaan vain ja ainoastaan lukijan ääntä ja erilaisia äänen nousuja ja laskuja, erilaisia nyansseja, joita lukija tarinaan antaa äänellään. Ja sitten havahdun ja totean, että hittolainen. Mitä siinä nyt edes tapahtui? Eli juu. Ei onnistu. Onneksi IKJ on nähtävillä myös leffana, mutta tokihan kirja on aina kirja.
IKJ on muuten siitä hauska kirja, että vaikka se on ns. lasten kirja, niin se on varsin nautinnollinen myös aikuisena. Leffanakin se menee ihan hyvin, myös aikuiselle ja saattaa olla jopa parempikin elokuvana, ainakin ajoittain. Toinen sellainen kirja, jonka luin aikaa sitten ja näin myös leffana, on Forrest Gump. Leffasovitus on aivan upea, en väitä, mutta kirjana se oli jostain syystä vielä parempi.
Kovin hankalaa on kuulemma myös aikaisin tuleva pimeys. Itseäni ei pimeys niinkään haittaa, etenkään nyt kun keksin laitella ikkunaan kasvivalot. Niinhän se on kuin kesäpäivä ikkunaan päin kun kurkkaa. Mutta joo, en väitä. Se on hankalaa itsellekin silloin, kun lähtee tumman koiran kanssa ulkoilemaan omaan pihaan. Meidän pirtin pihavalaistus on sysipska, koirahan katoaa varjoihin tuosta vain. Toisaalta, eipä tarvitse katsella kun se kykkii jossain varjossa asioillaan.
Mies käyttää koiraa usein metsässä, jossain susirajan takana tarpovat, pilkkopimeässä. Miehellä nyt on toki otsalamppu päässä, että näkee eteensä, mutta koirahan ei valoja itselleen kaipaa. Se nauttii täysin rinnoin pimeästä, hiljaisesta metsästä ja hajuista, joita maasta nousee. On siinä ollut jännityksensäkin.
Yhdellä kertaa, muutama vuosi takaperin kun kävivät vielä aika-ajoin iltahämärissä metsässä samoilemassa, olikin koira lähtenyt jolkottelemaan hirven vieressä ja siinä vaiheessa kun sekä hirvi että koira oli kadonnut näköpiiristä oli mies ollut täysin varma, että sinne meni.Eipä sitten mennytkään, koira kyllästyi hirven typerään ja päämäärättömään lönköttelyyn ja päätti palata takaisin.
Tätä nykyä käynnit ajoittuvat miehen iltavuorojen perään tapahtuviksi, eli käyvät useimmiten puolilta öin metsässä rämpimässä. Jännitysmomenttia riitti viikko-pari takaperin, kun olivat metsässä olleet hölköttelemässä ja mies oli rasahteluista päätellyt koiran kulkevan edellään. Silmätkin sieltä osui välillä otsalampun valokiilaan ja jossain kohtaa mies oli sitten jo viheltänyt koiraa palaamaan takaisin luokseen.
Koira ilmaantui paikalle miehen selän takaa, ja kas. Edelleen rasahtelu edellä jatkui, aina välillä osui silmien kiiluminenkin näköpiiriin sieltä metsän syvyyksistä. Ilves kenties? Minä en uskaltaisi moisia reissuja öisessä metsässä tehdä, en ainakaan ilman pauhaavaa poppikonetta, muutamaa rämisevää kattilan kantta ja kenkien varsissa kiliseviä kulkusia, niin se kuulkaa on.
Loppuun vielä ihastuttava päivän kuva-arvoitus. Mikäpäs se siinä kuvassa onkaan? Ei, kyseessä ei ole näyteastia. Ei, ei myöskään mitään pakastimesta sulamaan kaivettua. Niin, sehän on kuulkaa mustaa makkaraa, ihan aitoa Tapolaa! Ilahdutin miestä suuresti ja toin töistä tullessani rescueruokaa kipollisen. Todella hyvä systeemi, rescueruoka siis.
Meille töihin kyseinen palvelu laskeutui vajaa vuosi sitten ResQ Clubin muodossa ja aina välillä on viikkoja, jolloin tuntuu, että ruoat osuu juuri eikä melkein itselle ja pojalle passeleiksi. Rasiaan mahtuu suunnilleen 800g evästä ja kyseinen rasiallinen maksaa 2 euroa, joten hiphei!
Kuten arvata saattaa, niin viime aikoina on tullut harvemmin tuotua rescueruokaa kotiin, sillä poikahan hengaa siellä morsiamellaan. Itsehän syön ruoat ihan sellaisenaan ja poika taas tuunaa niistä mitä ihmeellisempiä annoksia itselleen paistinpannulla.
Se 800g on hieman liikaa ihan vain yksin vetää, joten niin. Eipä ole juurikaan tullut tuotua. Paitsi nyt, kun mies kuuli, että listalla on juur sitä Tapolaa. Joka on toki hyvää, mutta josta oma mahani ei oikein välitä. Että jos hänelle. Ja ihan itse hän sitten koko satsin söikin.
Nojatuolin uumenista 