Viimeisen vuoden aikana olen pyrkinyt hyödyntämään pakastinta muuhunkin kuin vain jäätelön, lihojen, marjojen ja mehujen säilyttämiseen. Ruokia on tullut tehtyä isoja määriä ja pakastettua osa niistä, ja hyväksihän kyseinen systeemi on osoittautunut. Viimeisin pakastimesta kaivettu sapuska oli jouluksi tehty riistasoosi, sitä kun piti kotoa lähtevälle poikaselle tarjoilla ennen muuttoa.
Olen joskus aiemmin kokeillut leivonnaisten raakapakastamista, silloin kohteena oli limpputaikina. Pyörittelin tuolloin taikinasta limppusämpylöitä ja ne toimi varsin hyvin uunissa, hieman tiputin lämpötilaa tuolloin normaalista paistolämpötilasta. Nyt kohteena olikin sitten briossisämpylätaikina.
Tein ihan normaalin briossitaikinan, annoin nousta tavalliseen tapaan ja pyörittelin hieman normaalia pienemmiksi sämpylöiksi. Uudelleen liinan alle nousemaan ja kun pallerot oli nousseet nakkasin ne pelteineen päivineen pakastimeen. Palleroiden pakastuttua siirsin ne pusseihin.
Briossisämpylöiden paistolämpötila on kiertoilmassa 175 astetta ja näille ajattelin paistolämpötilaksi 160 astetta. Mielenkiinnolla odotan tuloksia, todennäköisesti huomenna pääsee ensimmäiset kokeiluun.
Ja ihan perinteisissä lomamerkeissä, eli nyhtöä. Tällä kertaa pala oli 1,7 kg ja ohjeena ihan peruskuviot mitkä ennenkin. Lisäksi leivoin briosseja, tietty, ja tein ihan suosilla kolminkertaisen taikinan. Eihän tuosta pitäisi tulla kuin se 36 sämpylää, mutta ne ovat isokokoisia. Tällä kertaa ajatuksena oli raakapakastaa osa, joten päädyin tekemään suosilla pienempiä.
Loppujen lopuksi sämpylöitä tuli pyöritettyä 56 kappaletta, eli isoja en tehnyt. Mitään ihan onnettoman kokoisiakaan niistä ei silti tullut, pakkaseen menevistä pyörittelen tarkoituksella vielä himpan pienempiä kuin tänään ja huomenna syötävistä.
Nyhtöpossu tuli revittyä uunivuoassa sillä aikaa kun taikina nousi ja samalla keittelin makuliemen sille. Itse en edelleenkään oikein välitä nyhtöhamppareista ruokana, mutta lapset näitä rakastavat ja syön niitä sitten samalla kertaa minäkin.
Yleensähän teemme matkamme omatoimityyppisesti, eli varaan lennot ja hotellit omin päin. Tämä taisi olla kolmas pakettimatkamme, joka on toki järjestelyjen osalta helppoa, mutta ehkä siitä jotain jää silti pois. Tällä kertaa otimme vieläpä All-inclusiven, aiemmilla matkoilla olemme ottaneet lähes aina vain aamupalan kylkeen, Kanarialla meillä oli puolihoito eli aamupala ja illallinen sisältyi matkaan.
Olen melko varma, että ihan hetkeen emme tee pakettimatkoja emmekä todellakaan ota All-inclusivea sillä ainakin itselle tulee sellainen olo, että pakkohan se on siellä hotellilla syödä. Paikallisissa paikoissa ei tule käytyä ja koska kyseiseen pakettiin kuuluu sekä se aamupala, lounas että illallinen ja lisukkeeksi on lykätty vielä hotellin snackbarin vapaa käytö niin arvaahan sen.
Tuntui, että jatkuvasti oli aika syödä jotain. Koska Teiden retkipäivänä olimme varanneet aikaisen aamupalan, joka sitä kautta oli myös suht kevyt emmekä ennättäneet lounaalle, niin kappas. Jopa se snackbar olikin mainio paikka! Ihan itse sai rakennella mieleistään snackia ja olihan ne hyviä!
Muutenkin tuntui, että syötyä tuli ihan ylettömiä määriä, jopa niin että välillä ei ehtinyt nälkäkään tulla ennen kuin oli aika siirtyä jälleen ruokien pariin. Pakettiin kuului myös kahvikulman käyttö, ja tietysti tietyt viinit, oluet ja paukut. Niitä ei tosin tullut juurikaan hyödynnettyä, koska olihan se nyt mukavampi käydä liikkumisen lomassa jossain paikallisessa baarissa tai ravintolassa.
Välillä yritin lounaalla syödä kevyemmin ja vähemmän ja mikäs. Ei sekään huono ratkaisu ollut, kummasti jaksoi sen jälkeen touhottaa illalliseen asti ilman pienintäkään nälän tunnetta ja ennen kaikkea ei iskenyt se väsymys, mikä usein tulee jos ja kun syö liikaa. Miehellä annoskokojen pienentäminen ei sitten ihan pelittänytkään, joka aivaten ainoalla kerralla kun oli tarjolla jotain mitä ei ollut vielä tullut maistettua.
Viimeisenä iltana kävimme ennen illallista vielä tutustumassa ”kylän” toiseen reunaan, missä emme olleet vielä käyneet ja poikkesimme aivan mahdottoman upean näköiselle terassille ottamaan yhdet. Aikeissa oli ottaa paikallinen mojito, se kun oli vielä kokeilematta, mutta tarjoilija kehoitti kokeilemaan negriittaa ja herttinen sentään.
Olipahan juoma! Itselle tuli juomasta mieleen jumalan käsi, jo ”lasi”, johon se oli rakennettu painoi ihan älyttömän paljon. Ideana oli ottaa ensin makua palaneesta sitruunarenkaasta, oletan siinä olleen sokeria, ja sen jälkeen imaista juomaa. Hyväähän se oli!
Valmistuihan ne, ja pika-ajassa väittäisin jopa. Tällä kertaa pari valmistui niin vinhaan tahtiin, että itsekin hämmästyin. Päädyin laittamaan kuvion niin, että se näyttäisi jatkuvan parista toiseen. Liotin ne lopuksi vielä pyykkietikkaliuoksessa ja asettelin kuivumaan, ehkä nämä nyt on edes hieman kanelia muistuttavaa ruskeaa.
Ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä sai yhtäkkiä hoksaamaan senkin, että kappas. Eipä kylmälle kuistille johtavaa ovea ole taidettu tiivistää uusiksi vuosikausiin, ehkä jopa kymmeniin. Päädyinkin ajamaan työpaikalle Puuilon kautta ja hakemaan uutta tiivistettä, josko pirtin lämpöjä saisi edes hieman paremmalle tolalle.
Kämpässähän on ollut todellakin kylmä, jopa siinä määrin että pahimmillaan mittari on laskenut vaivaiseen 16 asteeseen. Jaloissa on tuntunut aikamoinen viima ja olisiko se kylmyys sitten jämäyttänyt aivotoiminnankin niin pahasti, etten koko vetoisuutta ajatellut sen paremmin. Ja tokihan naisena jotenkin ajattelee, että tottahan se talouden miessukupuolinen tällaiset tiivistämiset on hoidellut, vaikka en moista ole huomannut tapahtuvaksi.
Töistä palattuani en todellakaan ryhtynyt ensimmäisenä laittamaan ruokaa, mitä vielä. En edes toppahaalaria riisunut vaan aloitin hommat samantien ja kas. Jo pelkkä näkötesti sen kertoi. Eteisen valon kun sammutti niin kappas. Välioven raoistahan näkyi ihan suoraan kylmän kuistin ikkunoista tulviva valo. Just.
Mikäs siinä. Kylmähän sitä oli pitää ovea sepposen selällään, mutta mitä väliä. Tämä kaiveli maalarin tikkaat esiin ja alkoi poistaa entisiä tiivisteitä, jotka oli totta tosiaan aivan lyttymallia. Eipä ihme, että päivänvalokin sieltä kuistilta pilkotti, eipä sellaiset tiivisteet mitään kylmää ulkona pidä, jos kohta ei lämmintäkään sisällä.
Loppu viimeksi hommaan ei kauaa mennyt. Keittiön mittari näytti piirun alle 18 astetta kun puuhaan ryhdyin ja niin vaan homman valmistuttua ja pikaisesti kyhätyn pastasoosin alettua porista hellalla oli mittarin lukemakin noussut jo likemmäs asteen ylemmäs. Voi hittolainen! Miksi ihmeessä en ollut aiemmin huomannut edes kysyä mieheltä koska tiivisteet on vaihdettu viimeksi.
Töistä palattuaan mies toki kertoi, että hän on ne kertaalleen vaihtanut. Ahas. Ja koskahan moinen on tapahtunut, ovi kun on nököttänyt paikallaan yli kaksikymmentä vuotta. Ei hän nyt muista, mutta on hän kertaallleen ne uusinut. Just. Kovalla käytöllä olevan oven kohdalla lienee oikea uusimisväli olisi maks pari vuotta, eli eipä ihme.
Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että otan tavakseni katsoa tiivisteet vähintään joka kesä läpi. Ja vaihdankin ne tarvittaessa. Sillä olihan se aika luksusta istua illalla kutomassa ilman että kintuissa kävi viima, niin se vaan on.
Jos en ole aiemmin huomannut mainita, niin mainitsenpa nyt ja tässä. Että minä vihaan talvea! Kun ei tuota hiton koslaakaan ole selvästikään talveen luotu, ovet jäätyilee, milloin autoon ei tahdo päästä sisään, milloin sieltä ei tahdo päästä ulos ja milloin vuorossa on se, ettei ovea saa takaisin kiinni sen avattuaan. Ja kyllä, kaikki maailman keinot sen kanssa on tehty aina silikonista lukkosuliin asti. Prkl!
Ajatus oli, etten koko autoa pitelee ennen arkipäiviä, mutta toisin kävi. Poika soitteli yhtäkkiä päivällä, että sopisiko autoa lainata. Luotto omaan on ilmeisen huono, sillä olisihan tuo nyt silläkin voinut kaiketi kulkea. Toisaalta, edessä oli kuulemma ajelu Turkuun, joten ymmärrän. Ja toisaalta, sainpa samalla kunnon ajoa kärrylle, tiedä vaikka ovet toimisivat tämän jälkeen paremmin.
Alunperin pojan oli pitänyt ajella ihan vaan naapurikylälle kavereitaan junalta noutamaan, mutta kappas. Kaipparit olivat vasta laivalla paluumatkaa taittaessaan huomanneet, että hupsis. Unohdettiin ottaa meno-paluut junamatkaan, joten eipähän sieltä palatakaan ihan tuosta vaan. Kärryllehän tämä on tuttua puuhaa, onhan meidätkin jouduttu pari vuotta sitten junalakon takia noutamaan pääkaupungista.
Poika palautti auton kesken Paten muistotilaisuuden, joten en sen kummemmin ennättänyt tämän kanssa edes pälistä siinä vaiheessa. Ehkä siksi olinkin aamulla hieman yllättynyt, kun pojan omakin auto oli edelleen meidän pihassa. Syy selvisi päivän mittaan, tämähän oli lähtenyt hakemansa kaveriporukan kanssa vielä kylille yötä myöten ja hilppassut baarireissusta omaan kämppäänsä. Kaipa se poika pitää jossain välissä käydä nappaamassa auton noutoon, täytyy tosin pitää omaa kärryä ensin tunti-pari piuhassa.
Päädyimme tiukkaan laiskotteluun viimeisen kunnon ”lomapäivän” kunniaksi, ukkohan palaa normaalisti sorvin ääreen. Itsellä on sentään vielä pari päivää aikaa lomailla. Siitä onkin aikaa, kun olemme viimeksi tilanneet paikallisesta pizza-kebab-mestasta sapuskaa. Hyvää se oli, kuten ennenkin.
Mä niin odotan ensi kuun reissua, ihanaa päästä lämpimään ja aurinkoon. Ihmetystä tosin on nyt aiheuttanut se, etten ole vieläkään päässyt varaamaan lentokoneeseen paikkoja, oletin että se mahdollisuus avautuu kuukausi ennen lähtöä mutta ilmeisesti sitten ei. No, ehkä loppiaisen jälkeen, mene ja tiedä.
Ihmettelyssä riittää. Nappasin matkaani elämäänsä kyllästyneeltä näyttäneen amarylliksen paikallisesta marketista ja kas. Tilkka vettä, kauniita sanoja ja kääreiden availua ja mikäs sieltä sitten ilmestyikään näkyviin? Toinen kukinto? Jouluksi ostamani amaryllis puolestaan yllätti tekemällä vielä kolmannen kukkavarren, hoitohan on ollut vähän mitä sattuu, sillä harjoittelijana tässä mennään.
Tässä menneenä iltana otin ja touhusin pikana jauhelihapiirakan, äidin kirjeitä lukiessa tuli vähin erin nälkäkin. Pohjan ohjeen nappasin Sunnuntain sivuilta, päälliset kehittelin ihan miten sattuu. Sinihomejuustoa, kirsikkatomaatteja, hyvin maustettua jauhelihaa sekä pikkelöityä punasipulia. Tuli muuten varsin hyvä piirakka, ja pohja oli todella hyvä.
Lievää mietintää aiheutti iltaan se tosiasia, että Arsenalin peli tuli päällekkäin Paten muistotilaisuuden kanssa. Lopulta ratkaisin ongelman virittämällä toisen läppärin näytölle, toista tuijottelin televisiosta. Jotenkin tuntuu edelleen todella epäuskottavalta, että Pate olisi tosiaan kuollut. Paikkansa tieto varmasti pitää, mutta silti.
Kauhulla odotan seuraava kuolinuutista, ensi kesäksi on ostettuna liput Eppujen jäähyväiskeikalle, toivottavasti Martti ja muu tiimi pysyy hengissä vielä pitkään. Ihan liian monta on mennyt nyt vähässä ajassa, eihän tästä puutu kuin tieto siitä, että Ville Valo heittää lusikan nurkkaan. Huoks.
Kuin heikkopäisenä tuli koko vapaa-aika silmukoitua, mutta ei. Eipä ne silmukoinnit yhden päivän aikana valmistuneet, vaikka niin olin ajatellut. No, montaa silmukointikerrosta ei onneksi jäänyt hoitamatta, joten huh. Tänään ne viimeinkin valmistuu. Ja syytä onkin. Olen laskenut aikatauluni sen mukaisesti, että ennen joulua ei ennätä enää minkäänlaisia tilaustöitä hoidella
Amarylliksen kukinto antaa edelleen odottaa räjähdyshetkeä, nyt näyttäisi että yhdestä varresta olisi tulossa viisi kukkaa. Ehkä siellä jossain piilottelee vielä kuudeskin, mene ja tiedä. Kasvissa on myös toinen kukkavana, mutta siinä ei näy vielä pienintäkään avautumisen aikomusta.
Mies oli kokkaillut varsin mainiota soosia pastan seuraksi, niin perusversiota kuin olla voi, eli eipä siinä ollut mitään ihmeempää, mutta maku oli mainio. Kaupan lihapyörykät ovat varsin hyvä pelastus tällaisilla kiireviikoilla. Tomaattimurskaa, riittävästi mausteita ja pyörykät sekaan ja kas, siinä se. Jokin salainen mausteosa miehellä taitaa tosin olla, itse kun en soosista ihan sellaista saa.
Kalenterista tuli Big Apple-siideri. Maistettaviin sekin päätyy vaikka en erityisemmin pidäkään siideristä, Tonttu jatkoi joulukiiruitaan panimon suunnalla kutakuinkin tähän malliin: ”Tärkeintä on, ettei ote liaanista pääse lipsumaan sano Tartsani”, lohkaisee Kepukka ja naurahtaa huojentuneena onnistuneesta laskeutumisesta. ”Ei huomautettavaa, piste käymiselle”, kuittaa Kepukka ja jatkaa matkaa.”
Kävipä tässä päivänä eräänä, että päätin laitella keittiöön paitsi jouluverhot, myös joululiinan. Sen kuukausi pari sitten lipaston laatikossa nähneeni, samaisen, jonka olinpaikka oli kesäaikaan itselleni hieman arvoitus.
Joten tuumasta toimeen, verhoja ripustamaan, tonttuja kaivamaan ja tietysti myös sitä liinaa. Joka ei ole siellä laatikossa, jossa sen viimeksi olin nähnyt. Eipä siinä sitten kuin etsimään. Kaivelua laatikoista. Vaatehuoneesta. Eteisen kaapeista. Uudelleen lipaston laatikoista. Toisen lipaston laatikoista. Ehkäpä se olisikin salaperäisesti siirtänyt itsensä yläkertaan poikien liinavaatekaappiin?
Kaivelua poikien kaapista. Uudelleen eteisen kaapista. Ja lipaston laatikoista. Vaatehuoneesta. Alakerran liinavaatekaapista. Ja sama uusiksi. Noin parin tunnin ajan. Ja mikä oli tulos? Ei liinaa. Ei hittolainen. Voiko ihmisen muisti olla näin kerrassaan hapero, kysyn mä vaan?! Ei siinä auttanut muu kuin hyväksyä totuus ja asetella keittiöön liina, joka kuuluisi oikeasti olkkariin. Hittolainen!
No, tontut sentään oli tallella, samoin valokuusihärpäke, vai mikä nyt onkaan. Pisteeksi iin päälle asettelin vuodenajoista seonneen pelargonin keittiön pöydälle. Heikkouteni kun on se, etten mitenkään malta heittää puolikulahtaneita kasveja roskiin joten. Pelargoni nököttää nyt sitten jouluisessa pöydässä. Josta puuttuu se tietty liina. Oli suorastaan pakko tehdä ”muka-hodari” moisen suorituksen ja pettymyksen päälle.
Kalenterin uumenista putkahti tällä kertaa lonkeroa, tarkemmin Grapefruit Longdrink. Tontun seikkailutkin jatkui, kovin on tonttusilla kiiruita joulun alla. ”No hyvä, sanoisi eräskin Matti. Kepukka sukii pujopartansa, sellainen kun pitää jokaisella itseään kunnioittavalla panimohenkilöllä olla, ja lähtee etsimään kolostaan viimevuotisia muistiinpanojaan.”
Odotan muuten edelleen innolla luukkua, jonka takaa putkahtaisi jokin virvoitusjuoma. Niitäkin kun kalenterin pitäisi sisältää, mutta hiljaista on ollut. Ehkä jo seuraavan luukun takaa löytyy joku mainio limukka? Odotus palkitaan, niin se on.
Jatkotarina jatkaa kulkuaan! ”Korvatunturisyntyinen, työn perässä nokialaistunut, panimotonttutittelin nimikkeellä jo muutaman vuoden työskennellyt tonttu Keppanareppana, kavereiden kesken Kepukka, naksuttaa peilin virkaa toimittavaan kruunukorkkiin.” -Jatkoa odotellessa.
Tällä kertaa kalenterista putkahti Keisarin Lager-olut, lieneekö kyseessä kehittyneempi versio eilisestä Micro Lagerista. Sekin päätyi toki sinne jääkaappiin, saapa nähdä saako niitä sieltä juotua. Minä kun en ole mikään erikoisolueiden ystävä, eikä sitä ole sen paremmin puolisokaan. No, aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.
Oli muuten ihan pakko touhuta töihin mukaan matkaavan smoothien lisukkeeksi tonnikalaleipä. Ruokana kun oli ohrasuurimopuuroa, joka on, en väitä, hyvää ja täyttävää, mutta yksi ongelma puurolla lounaana on. Se on tunti ja on kiljuva nälkä uudemman kerran. Joten aamupala vähän tuhdimmalla kaavalla, niin jo vain pääsi kotiin asti ilman nälkäkuolemaa.
Villatakkiprojektikin on, hupsista vaan, edennyt vaikka ei pitänyt. Teen siitä omia bloggauksiaan vähin erin kun ennätän. Ipan tumpuista toinen pari odottaa silmukointia, samoissa kantimissa on ne Tapparan sukat. Niin ja ne Arsenalit. No. Ne ei ole ennättäneet edes puikoille vielä. Ehkäpä se pitää ottaa vielä tällä viikolla itseään niskasta kiinni ja laitella ne aluilleen.
Välillä fiilistely on enemmän kuin paikallaan. Kuten sellaisina päivinä, jolloin töistä pääsee hyvissä ajoin ja fiilis kotiutuessa on loistava. Niin loistava, että kun alkaa keittiössä touhuamaan huomaa töistä hihaan tarttuneen hyvän mielen tarran päätyneen työtasolle perunakattilan viereen. Pakkohan moisen hyvän tuulen on jatkua perunoiden kuorinnan ja keittiön tasojen siivoilunkin ajan, jopa siinä määrin, että on pakko laitella kynttilä fiilistelyn määrää lisäämään.
Ruokakin osoittautuu ihan mahdottoman hyväksi, perunamuusi onnistuu nappiin eikä sille häviä pikaisesti kyhätty tomaattinen hirvipyörykkäsoosikaan. Onneksi niitä pyöryköitä tuli tehtyä reippaalla kädellä pakkaseenkin, muuten moiset pikaruokahommat pitäisi toteuttaa eineksistä, jotka toki ovat hyviä mutta eihän ne nyt hirvipyöryköitä voita millään!
Kylkeen on hyvä tuupata aamulla marketista mukaan tarttunutta hapankaalia, sitä ihan mahdottoman hyvää, joka on melkein yhtä hyvää kuin mummun tekemä, se mitä lapsena tuli lapattua joka ruoan kaverina ja välillä kun mummun silmä vältti, niin ihan vaan pelkältäänkin.
Eihän se marketin versio nyt tokikaan sitä mummun tekemää päihitä, mutta sitä nyt ei päihitä mikään. Edes itse sitä ei ole onnistunut tekemään, vaikka yrityksiä onkin ollut, sillä jokin siitä jää puuttumaan. Tietäisi vain mikä. Mummullahan ei ollut siihen mitään sen kummempaa reseptiä kirjoitettuna missään, mutta lapsuudesta muistan vallan hyvin valmistuksen.
Paljon kaalia raasteena, porkkanaa raasteena, merisuolaa, hapanleipäsiivuja, mustaherukan lehtiä ja niin. Ihan karsean paha käry, joka hallitsi mummun keittiön porstuaa vielä pitkään sen jälkeen kun varsinainen herkku oli jo valmistunut ja päätynyt pakastimeen pieniin pakastepusseihin. Yritetty on, eikä vain olla onnistuttu, joten on tyytyminen tähän liki yhtä hyvään malliin.
Ruokailun päälle on hyvä vetää happea eli juoda iltapäiväkahvit, tuijotella dokumenttia telkkarista ja heilutella pyöröpuikkoja. Villikset ehtii viittä vaille valmiiksi, vielä jää mietinnän alle pitäisikö vyötäröstä purkaa aloituskerros ja lisätä sinne vielä pari senttiä mittaa. Niinpä. Nähtäväksi jää.
Iltasella voi sitten epätoivoisesti yrittää pienentää sitä smoothiemääräänsä, se määrä kun tuli tavaksi kun poika oli vielä kotosalla. Poika kun joi myös iltapalansa lisukkeeksi lasillisen smoothieta ja nyt on tuntunut, että itse on pitänyt kiskoa sitä liki kaksin käsin aamupalana kun sitä vain tulee ihan älytön määrä sillä omalla vakiosatsilla. Melko lähelle oikeaa määrää osuttiin pienentämällä jogurtin määrää yhdellä ruokalusikallisella, kaurahiutalemäärää puolella desillä ja marjojen ja mehunkin määrää himppasen.
Tottahan sen päivän voi päättää sitten miettimällä että hittolainen hei! Se hemmetin lääkehoitotallenteen uudelleen katselu unohtui siinä fiilistelyn lomassa. Että joo. Toivottavasti mieleen jäi riittävästi juttuja tenttiä varten. No, onpahan jotain jännitettävää.
Nojatuolin uumenista 