Oman maan tuotoksien käyttö, jos joku, on taloudellista ja terveellistä puuhaa. Ja sitä ekologista touhuakin vielä, minä kun säilön mehut aina pakastimessa muovisissa limpparipulloissa. Tänään maijassa lähti porisemaan satsi kolme, pari satsia on pakkaseen jo ehtinyt eli kohtahan siellä on jo parikymmentä litraa juotavaa. Ja marjojen keittelyä en ole vielä edes aloittanut, ne on pakkasessa odottamassa omaa vuoroaan.
Tänä vuonna omenasato on totta tosiaan ollut iso ja omenien koko. Harvoin ne näin valtavia ovat tuolla vanhassa puussa olleet. Oma arvioni pihan omenapuun iästä on hyvinkin tuollaista 50-60 vuoden luokkaa, pihassahan se tönötti jo 25 vuotta sitten kun tähän muutimme eikä se enää silloinkaan ollut mikään nuorukainen vaan ikää oli ainakin parikymmentä vuotta ellei enemmänkin. Lajike taitaa olla Huvitus, ainakin näin olen vuosien varrella päätellyt.
Joka vuosi se silti tekee satoa, milloin enemmän ja milloin vähemmän ja tänä vuonna se on se enemmän. Kaikkineen keittelin kaksi kymmenen litran ämpärillistä omenoita, sekaan nakkasin pari litraa karviaisia. Lantattavaa mehua tästä määrästä tuli kaikkineen 7 litraa. Mehun sokeroinnin teen vasta lopuksi kattilassa, kun kaikki mehut on valuneet siihen siivilän läpi.
Maijalla mehun keittäminen on toki hidasta puuhaa eikä sitä mehuakaan irtoa alkuunkaan samoja määriä kuin mehuasemalla puristamalla tulisi, mutta väliäkö tuon. Minulle maijalla keitetty omenamehu tuo aina lapsuuden kesät ja mummolan mieleen, siellä kun omenapuita oli hyvinkin reilut kymmenkunta pihassa ja käytännössä elokuun alkupuolelta asti tuntui, että mummolassa oli jatkuvasti mehumaijassa omenamehu tuloillaan.
Vinkkinä muuten omenamehun maijalla keittelijöille, kannattaa pilkkoa omenat neljään osaan, niin mehu alkaa helpommin ja nopeammin irtoamaan.
Muutama päivä sitten törmäsin Facebookin kotiruokaryhmässä aivan älyttömän hyvältä vaikuttaneeseen kurkkusalaattiohjeeseen. Minä kun en erityisemmin piittaa mistään kruusailusta tai tuunailusta siinä kohtaa kun on kyseessä perinteiset herkut ja niihin luen kurkkusalaatinkin kuuluvan.
Alkuperäinen ohje oli ämpärilliselle ja ämpärillisenhän minäkin sitten päätin tehdä, etenkin kun ohjeen kommenteissa mainittiin kerran jos toisenkin, että sen voi säilöä lämmittämättömällä kuistilla vaikka läpi talven ja aina se on yhtä herkullista ja säilyvää, vaikka lämpötilat siellä vähän heittelisivätkin pakkaselta plussalle.
Joten niin. Töiden jälkeen suuntasin läheiseen markettiin hakeakseni tarvittavat ainekset. Avomaankurkkuja pusseihin latoessani ennätin hetken miettiä sitäkin, että näinköhän pitäisi ostaa uusi talousämpärikin samalla kertaa, mutta niinhän siitä kävi että muistikuvani väitti kivenkovaan talousämpärin kannen olevan keittiön kaapissa kun niitä alkukesästä raivasin.
Kotona ryhdyinkin samantien toimeen. Avomaankurkut lavuaariin pesuun, yleiskone silppuriosineen esiin ja talousämpäriä noutamaan. Niinpä niin… Eipä sitä hemmetin kantta sitten löytynytkään mistään, joten mitä hemmettiä. Onneksi kaapissa oli tupperin 7,5 litrainen kulho kansineen joten mikäs. Pienennetään sitten sen verran satsia, että sen saa siihen sopimaan.
Näin jälkikäteen blondiaivot sanoo, että 10-litraisesta kun vähennetään 7,5-litraiseen on syytä jakaa aineiden määrä neljällä ja kertoa saatu tulos kolmella. Siis näin jälkikäteen. Voin kertoa, että tupperin kippo tuli likipitäen ääriään myöten täyteen enkä todellakaan pystynyt sekoittelemaan aineksia siinä, vaan talousämpärissä. Toisaalta, menipä vielä paremmin sekaisin, kun kippasin ne sekoittelun jälkeen siihen tupperin kippoon.
Ohjekin olisi toki kiva, eikö? Tämä ohje on nyt sitten neljälle kilolle kurkkua, ei viidelle kuten alkuperäinen ohje.
4 kg avomaankurkkuja
2 kiloa sipulia
tillipuntti
Liemi:
0,8 l etikkaa
0,4 l vettä
16 dl sokeria (itse käytin hillosokeria, kuten ohjeen jakanutkin kertoi käyttäneensä)
4 rkl suolaa
Pese ja raasta avomaankurkut. Kuori ja raasta myös sipulit (YÄK, mikä homma ja mikä kirvely silmissä) ja silppua joukkoon tilli. Sekoittele ämpärissä hyvin sekaisin.
Kiehauta liemi ja kippaa se ämpäriin, sekoittele ja sulje kansi. Malta 3 päivää ja nauti. Epäilenpä, että meillä tuo määrä ei kauaa happane kipossa, siinä määrin hyvä lisuke se on vähän siihen sun tähän evääseen.
Ohjettahan voi varioida ja niin moni oli tehnytkin, oli lisätty paprikaa, todettiin sinapinsiementenkin siihen passaavaan samoin kuin valkosipulin ja niin edelleen, mutta minähän en tosiaan varioinut vaan kiskoin juuri eikä melkein ohjeen mukaisesti.
Nyt kun avomaankurkut on kohtuu halpoja ajattelin huomenna pyörähtää heti aamusta työmatkalla hakemassa lisää niitä ja nakata huomenna vielä ihan sen ämpärillisenkin tulemaan. Ajattelin tosin kokeilla seuraavaan satsiin, josko silputtu sipuli toimisi yhtälailla, sitä kun saisi kaupan pakastinaltaasta ilman, että joutuu itkemään silmiään päästään valmistusvaiheessa.
Niin. Täytyy tosin muistaa samalla reissulla ostaa uusi kansi talousämpäriin.
Jopa onkin vierähtänyt aikaa siitä, kun olen viimeksi jonkin ruokaohjeen tänne lisäillyt ja jos totta puhutaan, niin tovi on mennyt siitäkin kun olen viimeksi tehnyt lasagnea. Isäntä toki lasagnea aika-ajoin touhuaa, mutta isännällä on tuolloin käytössä kaupan puolivalmisteet ja mikäs, hyväähän se on sekin kun isäntä sitä aina tuunailee.
Itse kun teen lasagnea, niin se on olevinaan työlästä ja hitakaista hommaa ja siksipä sitä tulee suht harvoin tehtyä. Pastalevyjä nyt en sentään itse väsäile, mutta kastikkeet teen itse ja etenkin jauhelihakastike vie aikaa, etenkin jos päädyn valmistamaan sen hauduttamalla. Siltikin torpan ainoa oikea lasagne on tämä itseni tekemä vaikka takuuvarmasti joku todellinen italialaisen lasagnen fani toteaa heti ohjetta katsottuaan, että höpö höpö, tämä mitään lasagnea ole.
Alkuun tehdään jauhelihakastike, ragu, joka on muuten siitä mainio, että se toimii ihan vain keitetyn pastankin seuralaisena. Tässä käytän vähän päivästä riippuen kahta eri tyyliä, joskus saatan ruskistaa jauhelihan ja kuullottaa sipulit, mutta faktaa on ettei se ole välttämätöntä. Tänään päädyin haudutukseen, kiirutta kun ei ole.
Etenkin silloin, kun kastike toimii pastan kaverina eikä ole mitään kiirusta hommassa, laitan ainekset muhimaan aamupäivällä ja kolmen-neljän tunnin jälkeen kastike on melkolailla parhaimmillaan. Jos taas on kiirus, niin silloin mennään ruskistuslinjalla, se kun nopeuttaa valmistusta. Laitan ohjeen perusmäärälle, jolla yleensä teen, tänään tein tosin molemmat kastikkeet puolitoistakertaisina.
800g naudan jauhelihaa
1 prk paseerattua tomaattia
1 prk tomaattimurskaa
2 tl valkosipulimurskaa
200 g sipulikuutioita
rkl kuivattua timjamia
rkl kuivattua oreganoa
n. 1/2 tl mustapippurirouhetta
2 lihaliemikuutiota
tl sokeria
(suolaa)
(halutessa lisää valkosipulia, joko murskana tai jauheena)
Kuten todettua, tällä kertaa oikaisin tässä kohtaa reippaasti, eli enpä ruskistanut saati kuullottanut mitään, vaan nakkasin jauhelihan raakana pataan, lisäsin kaikki muut emmeet ja sekoittelin mössön kylmänä tasaiseksi. Tämän jälkeen koko höskä sai muhia hellalla omassa ylhäisessä yksinäisyydessään hyvinkin kolmisen tuntia.
Juustokastike
kunnon nokare voita
1 dl vehnäjauhoja
n. litra maitoa kuumennettuna
1 aurajuustokuutio
sitruunapippuria
(suolaa)
Sulatin voinokareen ja nakkasin joukkoon vehnäjauhot, pyöritelin hetken padassa mutta en sentään ruskistanut. Joukkoon lisäsin kuumennettua maitoa samalla sekoitellen, näin välttyy paakuilta. Annoin hautua miedolla lämmöllä kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen lisäilin murustellun aurakuution sekaan. Halutessaan voi lisäillä muitakin juustoja, itse nakkasin tällä kertaa aurakuution kaveriksi mm. jääkaapista löytyneet emmental- ja mozzaerellaraastepussit, auraa kun ei ollutkaan kuin se yksi kuutio. Lisäksi raastoin kastikkeeseen vielä Gran Castellia.
Maustoin sitruunapippurilla ja myllystä pyöritin vielä himalajasuolaa joukkoon.
Kun kastikkeet oli valmiita alkoi kasaaminen. Mitään varsinaista kerrosmäärää en ole määritellyt, mutta sanoisin että lasagnelevyjä menee peruskastikemäärään noin parikymmentä kappaletta uunivuokaan eli neljä per kerros. Itse tein tällä kertaa isompaan vuokaan, siihen levyjä menikin sitten kolmisenkymmentä.
Kokoamisen aloitan aina jauhelihakastikkeesta eli se pohjalle, kerros levyjä, juustokastike, jauhelihakastike ja taas levyt. Samaan tapaan jatketaan ja päällimmäiseksi jätetään sitten juustokastikekerros. Sen verran nappiin kastikemäärät osui tällä kertaa, että ragua jäi suunnitelman mukaisesti hieman yli. Meillä kun yksi tenavista ei pidä lasagnesta, joten hänelle keitän pastaa kyytipojaksi.
Paistaminen noin 175 asteessa 45-50 minuuttia eli kunnes lasagnelevyt on pehmeitä. Pehmeyden saa näppärästi tarkistettua haarukalla painamalla. Päälle voi paiston loppuvaiheessa vielä ripotella juustoraastetta, jos pitää ihanasti venyvästä ja vanuvasta kuorrutuksesta. Itse annan lasagnen aina vetäytyä 15-20 minuuttia paiston jälkeen ennen syömistä, tuolloin minusta maut ja koostumus on parhaimmillaan.
Nyt kun tässä on joutunut tottumaan siihen, ettei pysty syömään pureskeltavaa ruokaa, niin pakkohan se on välillä kokeilla jotain ihan omaakin iänikuisten kaupan valmistuotteiden tilalle. Tomaatti on aina ollut ihan lempparikasvikseni ja ehkä juuri siksi tässä on tullut maisteltua useamman firman tomaattikeittoja, jotka toki on olleet hyviä, mutta nyt oli ihan pakko kokeilla tusata soppaa ihan itse.
Voin kertoa. Sairaan hyvää! Vielä kun annokseen upotti muutaman fetakuution, leipäsiivun pilkottuna ja raejuustoa, niin johan oli taivaallista ja täyttävää. Suosittelen kokeilemaan! Hommahan alkoi tietysti tomaattien kalttaamisella, itselläni oli n. 1,3kg kypsiä terttutomaatteja. Mitä kypsempi niin sen parempi, näin väitän.
Kalttaaminen taas on yksi maailman simppeleimmistä hommista, ristiviilto tomaatin kärkeen, hetkeksi kiehuvaan veteen ja kun kuori alkaa irrota viiltokohdan vierestä niin tomaatit ylös vedestä. Sitten vain kiskotaan kuoret irti, monesti ne lähtee ihan puhtaasti sormilla, mutta voihan siinä halutessaan käyttää vaikka veitsen syrjääkin apuna.
Tässäpä vielä ohjeen ainekset, jos joku haluaa kokeilla.
10 kypsää terttutomaattia 200g sipulikuutioita 3 valkosipulinkynttä 2 kanaliemikuutiota 0,7l vettä 2-3rkl tomaattipyrettä 2rkl sokeria 1tl suolaa silputtua tuoretta basilikaa useampi pyöräytys himalajansuolamyllystä useampi pyöräytys roasted garlic and pepper-myllystä 5 siivua paahtoleipää
Lorautin pataan tilkan oliiviöljyä ja pyörittelin sipulikuutioita ja valkosipulimurskaa padassa, samalla pilkoin tomaatit pienemmiksi poistaen samalla karaosat niistä.
Sipulien pehmittyä ja saatua hieman kullansävyä kylkeensä lisäsin pataan pari kanaliemikuutiota, tomaatit ja niiden leikkaamisessa laudalle tiristyneen mehun sekä vettä. Pilkoin tuoreen basilikan pieneksi silpuksi, nakkasin sen sekaan lisäten samalla suolaa ja sokeria, ja pyöräytinpä joukkoon vielä himalajansuolaa ja roasted garlic and pepper-mausteseosta.
Viimeiseksi kaivoin esiin paahtoleipää, leikkasin kuoriosat siivuista pois ja laitoin ne hieman pienempinä paloina pataan. Kansi päälle, levy niin pienelle että soppa edelleen kiehui ja muihin puuhiin. Välillä toki kävin uteliaana hämmentelemässä ja nuuhkimassa ja ai että, mitkä tuoksut padasta tulikaan!
Sopan poristua pari tuntia kaivoin esiin sauvasekoittimen ja vedin sopan sileäksi kattilassa. Makustelin, lisäsin vähän mustapippurirouhetta ja himalajansuolaa ja makustelin uudelleen. Poikakin siihen tuli lusikkansa kanssa hääräämään ja hieman siinä kimpassa arvoimme, että heitämmekö sekaan vielä tuorejuustoa vai emme, ja niinhän siinä kävi, että jääkaapista löytyneen valkosipulituorejuustonkin loput päätyi soppaan.
Innostuin tuossa kokeilemaan leivän tekemistä airfryerissa ja ensimmäisen kokeiltuani totesin kapineen toimivaksi siihenkin puuhaan. Se ensimmäinen jäi tosin aika matalaksi, koska puolitin taikinan epäillen airfryerin kulhon korkeuden tulevan muuten vastaan. No eipä tullut, joten nyt kokeilut jatkuukin sitten puolen litran taikinalla.
Haeskelin aikani jonkun pehmeän leivän ohjetta ja kappas, silmiin osui kaurainen leipä Mytastefi-sivulta. Sitäpä siis testaamaan. Sen verran taikina muuttui omien käpälieni alla, että vehnäjauhoja ei mennyt alkuperäisessä ohjeessa ollutta määrää ja korvasin öljyn juoksevalla leivontamargariinilla, joka tosin oli rapsiöljypohjaista.
5 dl lämmintä vettä
1 pss kuivahiivaa
1 rkl hunajaa
2,5 dl kaurahiutaleita
Sekoittelin nämä kulhossa keskenään ja annoin seistä kymmenisen minuuttia turpoamassa. Sen jälkeen taikinan teko pääsi loppusuoralle.
2 tl suolaa
n. 7 dl vehnäjauhoja
n. 0,5 dl leivontamargariinia
En vaivannut taikinaa kuin sen verran, että sain siitä sopivan tasaista ja käteen passelin tuntuista. Tämän jälkeen nakkasin koko komeuden airfryerin vuokaan nousemaan, airfryeriin asteiksi 40 ja aikaa 10 minuuttia.
Mukavastihan se siellä nousi ja nostatusajan päätyttyä veivasin lämpötilaksi 160 astetta. Aikaa laitoin 30 minuuttia. Parinkymmenen minuutin päästä kävin tekemässä välikurkkauksen ja leipä oli noussut todella komeaksi pullukaksi, olipa se ottanut jo hyvin väriäkin. Ääni siinä oli jo kohtuullisen kumea pohjasta koputellessa, joten laskin lämpötilan 150 asteeseen loppupaiston ajaksi.
Leipä päätyi liinan alle jäähtymään, jolloin kuorikin pehmeni mukavasti. Aivan ihanan pehmeää ja hyvää leipää tuli!
Peran jälkeen pääsi vuoroon Lissu, nämä kaksi viiniähän ehti pulputtaa kimpassa viikon-pari. Lissussa on erilaisia ylivuotisia marjoja pakkasen uumenista, mm. kolmisen kiloa mustikoita, puolisentoista kiloa karviaisia, reilu kilo vadelmia ja toki sitten ihan rusinoita ja neljä kiloa sokeria. Käymisainepakkaus oli tällä kertaa Prestolta.
Lissu kävi superkuivaksi, ominaispainomittarin lukema keikkui -15 paikkeilla kun käymistä pysäytin. Niinpä Lissu tarvitsi lisäsokeria pullotuksen yhteydessä, sitä lisäsin kaikkineen noin 4,5 dl. Lopullinen makeus oli nollan tienoilla ja maku vallan mainio.
Lissun alkoholiprosentiksi tuli reilu 16, joten ihan hirveällä innolla ei tätäkään parane juoda.
Joskus ammoisina aikoina (on siitä jo yli 20 vuotta hyvinkin) harrastin enemmänkin kotiviinin valmistusta, milloin sitä tuli tehtyä omista marjoista, milloin valmispakkauksista. Sitten se harrastus vain jotenkin jäi, kun ei ollut aikaa eikä oikein jaksamistakaan lasten ollessa pieniä ja torpan täynnä menoa.
Aika monena vuonna olen tuskaillut oman pihan raparperipenkin tilaa, se kun tuottaa niin paljon raparperia ettei sitä määrää saa millään tuhottua sillä oikeasti. Määränsä silläkin kuinka paljon sitä raparperipiirakkaa jaksaa kesän aikana syödä. Tutut ja sukulaisetkaan sitä ei loputtomiin tarvitse, joten hei. Viiniksihän tuosta osan voisi tehdä.
Tuumasta toimeen. Kaivoin esiin kaikki kapineet joita muinaisesta harrastuksesta oli jäljellä ja totesin, että kappas. Oikeastaan kaikki muu on tallella paitsi käymisastia ja lappo. Hahaa! Eilen pyörähdin sitten hakemassa uuden käymisastian sekä käymispakkauksen ja eräänä lauantaiaamuna ukon lähdettyä töihin ryhdyin minäkin toimimaan.
Kumman hyvin ne viinin valmistuksen vaiheet on mieleen jäänyt, sillä pikainen käymispakkauksen ohjeen läpilukaisu sai kaiken palaamaan kirkkaana mieleen. Aivan! Noinhan se oli. Niinpä, tuolla tavallahan se meni.
Valmistusprojektihan ei ole rakettitiedettä, mutta ei se myöskään ole mikään pikatie valmiiseen viiniin. Kokoankin nyt tähän bloggaukseen koko viinisatsin valmistuksen työvaiheineen. Itse hyödynsin valmistuksessa sekä Lapon raparperiviiniohjetta että Karahvi käymisainepakkauksen ohjetta soveltaen sopivilta osin.
Päivä 1.
Tänään aloitin hommat hakemalla raparperipenkistä viitisen kiloa raparperin varsia. Pesin ja pätkin ne muutaman sentin mittaisiksi siiviläpussiin. Tämän jälkeen desinfioin käymisastian, kuumensin 5 litraa vettä kiehuvaksi ja heitin 4 kiloa sokeria viiniastian pohjalle. Sokeri sai liueta rauhassa sillä aikaa, kun siiviläpussissa olevat raparperit ja puoli kiloa rusinoita olivat kattilassa pehmiämässä.
Raparperit ja rusinat pehmitin keittämällä niitä n. 30 minuuttia jonka jälkeen siirsin siiviläpussin ja pehmitysnesteen käymisastiaan. Lisäsin kylmää vettä välillä sekoitellen ja mittaillen nesteen lämpötilaa, sillä se ei saa missään nimessä olla yli 30 asteista hiivan, pektolaasin ja hiivaravinteen lisäysvaiheessa.
Tässä kohtaa tulikin sitten pienimuotoinen ongelma. Koska sokerien liuotusvettä oli se viitisen litraa ja raprperimäskiäkin nesteineen liki 10 litraa oli käymisastiassa jo valmiiksi 15 litraa kuumaa tavaraa. Kylmää nestettä lisäsin niin, että kokonaismäärä oli 20 litraa joten hiphei. Nesteen lämpötila oli tässä vaiheessa hyvinkin likempänä 50 kuin edes 30 astetta. Ei auttanut muu, kuin heittää kansi toistaiseksi päälle ja odotella nesteen lämpötilan tippumista.
Lämpötilan laskettua alle 30 asteeseen (tähän meni muuten useita tunteja) lisäsin astiaan ravinteet, pektolaasin ja viinihiivan. Laitoin kannen tiiviisti päälle, hajulukon paikoilleen ja puolilleen vettä ja lopuksi sijoitin koko komeuden pesuhuoneen nurkkaan pölpöttelemään. Ilokseni voin todeta, että jo seuraavana aamuna kylppäristä kuului iloinen pulputus.
Pulinapönttö
Päivä 7
Liotin kaksi kiloa lisää sokeria pariin litraan kuumaa vettä ja kippasin komeuden sen jäähdyttyä viinipönttöön. Samalla lisäsin vettä niin, että pöntön kokonaismäärä oli 25 litraa.
Päivä 22
Mittailin viinin ominaispainomittarilla todettuani, että käyminen on hidastunut ihan onnettomaksi. Pöntöstä taisi tulla enää pulpautus parin minuutin välein, joten ilmeisesti hiivan ja ravinteiden kantokyky oli loppunut. No, eipä hätää. Ominaispainomittari näytti +15, eli suht makeaa joten otin ja maistoin ruokalusikalla pöntön sisältöä.
Ei todellakaan ollut liian makeaa, joten päätinkin että nyt on oikea aika pysäyttää käyminen. Parastahan tällä ominaispainomittarin lukemalla ja maulla oli se, että nyt viiniä ei tarvitsisi edes makeuttaa ennen pullotusta. Lappoamisvaiheessa voisi varoa ihan tosissaan pohjasakan pääsyä toiseen astiaan, mutta vanhasta muistista tiesin, että siitä ei ole mitään haittaakaan.
Lappoamisvaiheessa on hyvä saada pönttö korkeammalle kuin astia johon viini lapotaan. Alussa laposta tuli kirkasta nestettä, loppupuolella alkoi sitten sakkaakin siirtymään. Sakan määrää lisäsi toki vielä se, että puristelin siiviläpussin raparpereista isoimmat nesteet pönttöön. Nyt kokonaismäärä oli 23 litraa ja ajatuksena on, että lappoan vielä kirkastusvaiheen koittaessa viinin toiseen astiaan vähentäen näin sakan määrää.
Käymisen pysäyttäjän liotin lasilliseen kuumaa vettä, kippasin joukkoon ja ravistelin astiaa voimakkaasti ennen hajulukon uudelleen paikoilleen asettelua. Ravisteluahan tullaan tekemään useampaan kertaan päivittäin muutaman päivän ajan ennen kirkastamista.
Lappoamisen lomassa tein laskelmat viinin alkoholipitoisuuden suhteen ja kappas, siitähän tulikin aika tymäkkää tavaraa eli n. 16,5 prosenttista.
Laskukaava tälle on aika selkeä. 1 aste ominaispainomittarissa vastaa 2,5g sokeria eli sokeria oli kaikkineen jäänyt käymättä 1035g. Käymätön sokerimäärä vähennetään kokonaissokerimäärästä (tähän lasketaan mukaan myös rusinat) jonka jälkeen saatu tulos jaetaan kokonaisnestemäärällä. Laskukaava tässä tapauksessa on seuraavanlainen: 7500g-1035g:23l = 281g/l. 17g sokeria per litra tuottaa alkoholia yhden tilavuusprosentin verran joten lopuksi jaetaan 281:17=16,5%.
Päivä 24
Jälleen lappoamishommia. Ensin toiseen astiaan ja sen jälkeen lisäsin viiniin kirkasteet. Tässä vaiheessa viinipönttö sai jäädä nököttämään keittiön penkille. Seuraavaksihan edessä olisikin pullojen desinfiointi ja niin, pullotus.
Päivä 30
Ei vara venettä kaada. Pullot desinfioitu ja edessä pullotus. Jälkimakeutusta viini ei tarvinnut, joten päädyin vielä kerran siirtämään valmiin viinin astiasta toiseen varmistuakseni sen kirkkaudesta. Täydellisen kirkasta tästä viinistä ei tullut, sillä raparperi on kohtalaisen hajoavaa massaa käydessään, joten pientä sameutta viiniin jäi. Toki senkin olisi saanut pois jos olisi vielä suodatellut uudemman kerran mutta kun ei se makua häirinnyt, niin annoin olla.
Pullot sai luonnonkorkit ja kapsyylit, etiketit ei olleet vielä saapuneet postissa joten päädyin väliaikaissäilöntään sisätiloissa.
Päivä 32
Etikettien saavuttua oli aika kirjailla niihin tiedot ja liimailla ne pullojen kylkiin. Osa pulloista jää omaan käyttöön ja ne siirtyivät ilman etikettejä säilytykseen, mahdollisiksi lahjoiksi päätyviin pulloihin liimailin etiketit. Etiketithän oikenevat kunnolla kuivuessaan. Reilu kuukausi siihen meni, mutta mikäpä siinä.
Pullot kellariin kyljelleen ja kuukauden parin päästä viini on kypsynytkin jo passelisti. Käymisainepakkauksena Peralla oli Karahvi.
Sämpylät kuuluu automaattisesti keiton kylkeen, mutta nyt en jaksanut sulatella margariinia joten mentiinkin öljyllä. Aivan mielettömän pehmeitä tuli näistä sämpylöistä.
0,5 l kättä hieman lämpimämpää vettä
vehnäjauhoja
1 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
1 rkl sokeria
vehnäleseitä
kaurahiutaleita
. 0,5 dl oliiviöljyä
Heitä kulhoon muutama desi vehnäjauhoja, puolisen desiä kaurahiutaleita, saman verran vehnäleseitä, sokeri ja suola sekä kuivahiiva. Sekoittele keskenään ja lisää vesi. Lisää jauhoja niin, että taikina alkaa olla mukavaa käsiin. Lisää öljy, vaivaa tasaiseksi ja lisää tarvittaessa jauhoja vaivailun aikana.
Kannattaa jättää taikina suht pehmeäksi ja antaa sen nousta noin 30 minuuttia. Vaivaa taikinaa vielä hieman leivinpöydällä ja pyörittele siitä mieluisesi kokoisia sämpylöitä. Anna nousta pellillä liinan alla sen aikaa kun uuni lämpiää 225 asteeseen. Paista n. 10 minuuttia ja peittele heti uunista ottamisen jälkeen liinalla.
Lapset muisteli, että äiti on joskus vuosia sitten tehnyt ehkä maailman parasta kanakeittoa. No, muistanhan minäkin joskus sellaista superherkullista tehneeni, mutta se oli tehty jostain kanapadan jämistä ja perunoista sekä kermasta, noin suunnilleen. Parhaalla tahdollanikaan en saanut mieleeni, minkä kanapadan loput mahtoi olla kyseessä joten.
Keittiösävellyksiä loman kunniaksi eli testailut kehiin. Mielenkiinnolla jäin odottamaan tuloksia kun aamulla keiton tulille laitoin. Oma näkemykseni kun liki keitosta kun keitosta on se, että mitä kauemmin se saa hellalla muhia niin sen parempaa se on. Vahingosta viisastuneena päätin tällä kertaa ihan suosilla kirjata samantien keiton ainekset ylös ettei vaan käy niin, että taas lyö tyhjää jos keitto lasten mieleen putkahtaa.
Isohkon satsin (n. 7l kattila) ainekset menee samalla kaavalla kuin kattilan kokokin, eli noin:
reilu 2 litraa vettä
pari kiloa kuutioituja perunoita
4 kanaliemikuutiota
200 g sipulikuutioita
Nämä ainekset nakkasin kattilaan ja seuraava osio päätyikin pannulle:
900 g hunajamarinoituja kanasuikaleita
reiluhko tl punaista currytahnaa
n. tl inkivääritahnaa
pari teelusikallista valkosipulimurskaa
pari ruokalusikallista tomaattipyrettä
passeli kippaus sweet chili-soosia
useampi pyöräytys roasted garlic and pepper-myllystä
Paistoin broitsusuikaleiden pinnan kiinni pannulla, samalla painelin niitä hieman pienemmiksi paistolastalla. Sekaan nakkailin sitten mausteet ja annoin vielä hetken muhia pannulla. Broitsut sopan sekaan ja hautumaan.
Tarkistin maun pariin otteeseen, päädyin lisäämään vielä himppasen tomaattipyrettä tuubista keiton sekaan ja kun maku (ja haudutusaika) oli passeli kippasin joukkoon tölkin kermaa. Voin kertoa, hyvää tuli! Mitään erityisen tulista tämä ei todellakaan ole, koska emme tyttären kanssa välitä tulisesta, mutta makuahan saa lisättyä juuri niin potkaisevaksi kuin tahtoo esim chiliä lisäämällä.
Nojatuolin uumenista 