Mörökölli vieköön!

Tämä teksti alkaa nyt erinäisellä määrällä erinäisiä vähemmän toivottuja sanoja, joihin harvemmin sorrun. Voi vttu, stna, prkl ja htti! Ai elämän käpälä, että mä vihaan talvea!

Kun aamusta kiskoo jalkaansa thermoleggarit, niiden päälle alpakkavillaiset villahousut ja vielä lisukkeeksi pitkän villakangashameen, asettelee varpaiden suojaksi hopeasukat, niiden päälle villasukat ja vielä niiden päälle topatut sisätossut. Yläpäähän lykkää t-paidan päälle vielä villapuseron ja fleecatakin, ja kaikki se vain siksi, että keittelee aamukahvit niin PERKELE! Oikein muuta sanottavaa ei aamukahvin äärelle enää jää.

Oman lisänsä torppaan tuo toki aivan pska sähköpatteri, keittiön seinässä oleva ja aivan yhtä mustaa pskaa oleva väliovi, johon olisi ehdottomasti pitänyt kesällä muistaa vaihtaa tiivisteet. Argh! Hermo ihan hieman kireällä siinä aamutuimaan, kun koirakin tuijottaa ekana tyyliin ”mentäskö ulos, mentäskö?”. Ei siinä auta kun kiskoa tossut ja hame pois päältään ja vaihtaa toppahaalariin ja mennä lisähytinälle ulos. MÄ OON KYPSÄ!

Noin. Avautuminen suoritettu. Oli siinä toki puolensa, viritin auton samantien lämppäripiuhaan, missä se sai ihan rauhassa olla kolmisen tuntia. Ja kuten arvelinkin, auton ovethan toimivat moitteettomasti. Seuraavia nollakelejä odotellessa, niiden jälkeen ilmestyvistä pakkasistahan se ovi-helvetti aina alkaa. Pyörähdin hakemassa pojan autoaan noutamaan, samalla poikkesimme hakemassa linnuille lisää siemeniä ja kaupalta ruoka-aineet.

Pakkaspäivänä olisi toki viisainta tehdä jotain pitkään haudutettavaa uuniruokaa, saisi ehkä keittiöönkin lämpöä samalla kertaa, mutta marry me-kana on osoittautunut siinä määrin suosituksi ruoaksi talon miesten keskuudessa, että päädyin touhuamaan sitä. Hyvää se syöjiensä mukaan olikin, itselle se on himpan turhan tulista ja minähän sitten natustelin pizzan jämät jääkaapista.

Ihan silkkaa sontaa koko päivä ei tokikaan ollut, ennätin saada Ipan tumput peukaloita ja silmukointeja vaille valmiiksi ja aloittamaan pyydetyt kanelinruskea-valkoiset unikkotumput. En tosin ihan tiedä, mikä olisi tarkalleen kanelinruskeaväri, mutta toivon, että seiskaveikan lanka 691 kelpaa moiseksi. Tummempi ruskea kun on mielestäni liian tummaa, vaaleampi taas aivan liian vaaleaa.

Ilokseni voin myös todeta, että marketista mukaan kaapattu amaryllis on alkanut osoittaa kukinnon avautumisen merkkejä. Jännityksellä odotan mitä sieltä esiin putkahtaa, marketissa osui silmään tämän kaveri joka oli ehtinyt kokonaan aukeamaan ja se oli hauskan kaksivärinen. Olkkarin nuppukin on alkanut mukavasti osoittaa pullistumisen merkkejä, joten vielä niitä saa muutaman viikon ihailla.

Enää alle 30 päivää ja lämpöön! Jes. Positiivinen päätös päivitykselle tekee aina hyvää, vai mitä.

No voi nyt rähmäpulla!

Eikö se otsikko nyt sanonut jo kaiken? Siis miten voi olla ihminen NIIIIIIN puusilmä, kysyn mä vaan? Sain tosiaan jaettua silmukat hihoihin ja selkä- sekä etuosaan ja niin vain paukuttelin innoissani menemään. Hieman siinä alkoi muutaman kerroksen jälkeen tuntumaan siltä, että ei. Nyt tää ei mee ihan oikein. Sovitin päällekin ja joo. Ei ehkä, mut ehkä joo.

Päädyin siis jatkamaan kutomista vielä muutaman kerroksen, kunnes totesin, että ei hemmetti. Joku tässä nyt mättää ja pahasti. Uusi sovittelu ja tadaa! Ihan hanurilleenhan se jako oli mennyt, vaikka muka niin tarkkaan olin silmukat jakanut. Olin sitten jotenkin onnistunut jakamaan takaosalle 16 silmukkaa enemmän kuin etuosalle, eli ei ihme, että etuosa ei oikein istunut. Huoks.

Eipä siinä. Kymmenen kerrosta tiukkaa purkamista ja nyt olisi silmukoiden jako uudemman kerran edessä. Yllättävän helposti se purkaminen kävi, vaikka olinkin varma, että saan vähintään harmaita hiuksia sillä lankahan on aika haituvaista.

Liekö sitten syynä juuri tämä purkuvimmailu ja siihen yhdistetty pikainen sapuskan laittelu, että hupsis hei, melkein unohtui joulukalenterinkin avaaminen. No, muistin sen siinä samassa kun asettelin Marry me-kanaa uuniin ja sieltähän putkahti Mexican Lageria. Muistini väittää, että olen tätäkin maistanut, mutta ihan satavarmaksi en osaa sanoa.

Tontun seikkailut jatkui vuorostaan näin: ”Koska tonttuaskel on varsin vetävä, saapuu Kepukka panimon pääovelle siinä aamu kuuden haminoilla. ”Myymälä avataan klo 12″, lukee Kepukka ovesta ja pohtii, mikä nyt neuvoksi. Sisälle on päästävä, työ odottaa tekijäänsä.”

BTW, Marry me-kanaan olisi kaivattu ehdottomasti Parmesan-raastetta, mutta sitäpä ei jääkaapissa ollut vaikka muita emmeitä olikin. Kokeilinpa siis korvata kyseisen raasteen Cheddar-raasteella, ihan toimiva ratkaisu sekin vaikka myönnän. Parmesan olisi toiminut paremmin!

Marry me-kanaa

Tulipa kokeiltua paljon hehkutettua MarryMe-kanaa näin lomapäivän ratoksi. Selasin useamman ohjeen netistä ja lopulta päädyin ihmeelliseen yhdistelmämalliin ja voin kertoa, että toimi! Yleensä ”joo, ihan hyvää tää oli”-kommentit muuttui kahden taloudessa asuvan mieshenkilön suusta muotoon ”mitä ihmettä siinä oli, sitä pitää saada toistekin”.

Itse lähdin toteuttamaan ohjetta paistamalla puolitetut kanafilepihvit pannulla ja pyöräyttämällä kummallekin puolelle myllyistä maustetta.

1 kg maustamattomia kanafilepihvejä (miedosti suolattuja)

oliiviöljyä paistamiseen

Santa Maria-Garlic and pepper-mausteseosta myllystä

Himalajan suolaa myllystä

Siirsin kanafileet valurautapataan aina kun niihin oli tullut sopivasti väriä pintaan, en kuitenkaan huuhdellut pannua välissä. Fileiden paiston jälkeen oli vuorossa kastikkeen valmistus, eli nakkasin pannulle hieman lisää oliiviöljyä ja perään laittelin seuraavat aineet:

2 tl Valkoliekin valkosipulimurskaa

1 rkl kuivattua timjamia

1 tl chililastuja

1 kanaliemikuutio

2 dl vettä

2 dl kermaa

pari runsasta ruokalusikallista turkkilaista jogurttia

1,5 dl raastettua parmesanjuustoa

1 dl aurinkokuivattua tomaattia paloina

Kuumensin kastikkeen kiehuvaksi pannulla ja kaadoin sen fileiden päälle, jonka jälkeen siirsin valurautapannun 175 asteiseen uuniin puoleksi tunniksi.

Kaveriksi keitin vielä riisiä, sellaista oikeasti irtonaista tavaraa. Itse en riisistä ole oikein koskaan perustanut, mutta mies sitä on usein lisukkeeksi keittänyt. Riisi on ollut, vaikka kuin parboil-käsiteltyä pitkäjyväistä riisiä onkin ollut, ihme tahmakönttiä ja minä en moisesta ole pitänyt yhtään. No, keväällä selvitin syyn moiselle ja kas, eipä ole sen jälkeen tahmakönttiriisiä ollut tarjolla miehenkään keittämänä.

Riisien hyvä huuhtelu kylmällä vedellä ennen keittämistä, sehän se jutun juoni on. Niin kauan pitää huuhdella lävikössä, että riiseistä ei irtoa enää tärkkelystä. Sen jälkeen kattilaan kylmä vesi, riisi ja suola, kansi (mieluiten lasinen kiehumisen seuraamisen helpottamiseksi) ja kun vesi alkaa kiehua pienennetään lämpöä niin, että riisi juuri ja juuri edelleen kiehuu.

Kellosta aika sen mukaan mitä riisipussin kyljessä sanotaan ja kansi pidetään visusti paikallaan kiehumisen ajan. Johan on tullut juuri sellaista kuin pitääkin!

Broitsufileet uunissa

Tänään keittiössä valmistui helppoa ja nopeaa ruokaa. Maustamattomia broilerin rintafileitä pintamausteella. Lisukkeeksi tein muusia ja tsatsikia.

Broitsufileet:

1 kg broilerin rintafileitä (miedosti suolattuja)

Pinnan voiteluun tein seoksen, jossa oli oliiviöljyä, soijakastiketta, tilkka hunajaa ja reilu teelusikallinen fariinisokeria. Voitelin fileet, päälle ripottelin paprikajauhetta, himalajansuolaa ja Garlic and pepper-seosta myllystä ja valkosipulijauhetta. Käänsin fileet toisinpäin ja sama homma uusiksi.

Kaveriksi pellille pilkoin pari isoa sipulia ja luumutomaatteja, ne pyöräytin pienessä määrässä oliiviöljyä ja valkoviinietikkaa, päälle myllystä himalajansuolaa ja Garlic and pepper-seosta.

Annoin broilerfileiden maustua huoneenlämmössä parikymmentä minuuttia ennen kuin heitin kaveriksi pellille sipuli-tomaattikasvisseoksen, kasvisten päälle nakkasin vielä fetakuutioita.

Uunissa lämpöä 200 astetta kiertoilmalla ja paistoaika n. 15 minuuttia. Annoin broitsun ja kasvisten vielä tasata makuja kymmenkunta minuuttia folion alla.