Viimeisen vuoden aikana olen pyrkinyt hyödyntämään pakastinta muuhunkin kuin vain jäätelön, lihojen, marjojen ja mehujen säilyttämiseen. Ruokia on tullut tehtyä isoja määriä ja pakastettua osa niistä, ja hyväksihän kyseinen systeemi on osoittautunut. Viimeisin pakastimesta kaivettu sapuska oli jouluksi tehty riistasoosi, sitä kun piti kotoa lähtevälle poikaselle tarjoilla ennen muuttoa.
Olen joskus aiemmin kokeillut leivonnaisten raakapakastamista, silloin kohteena oli limpputaikina. Pyörittelin tuolloin taikinasta limppusämpylöitä ja ne toimi varsin hyvin uunissa, hieman tiputin lämpötilaa tuolloin normaalista paistolämpötilasta. Nyt kohteena olikin sitten briossisämpylätaikina.
Tein ihan normaalin briossitaikinan, annoin nousta tavalliseen tapaan ja pyörittelin hieman normaalia pienemmiksi sämpylöiksi. Uudelleen liinan alle nousemaan ja kun pallerot oli nousseet nakkasin ne pelteineen päivineen pakastimeen. Palleroiden pakastuttua siirsin ne pusseihin.
Briossisämpylöiden paistolämpötila on kiertoilmassa 175 astetta ja näille ajattelin paistolämpötilaksi 160 astetta. Mielenkiinnolla odotan tuloksia, todennäköisesti huomenna pääsee ensimmäiset kokeiluun.
Ja ihan perinteisissä lomamerkeissä, eli nyhtöä. Tällä kertaa pala oli 1,7 kg ja ohjeena ihan peruskuviot mitkä ennenkin. Lisäksi leivoin briosseja, tietty, ja tein ihan suosilla kolminkertaisen taikinan. Eihän tuosta pitäisi tulla kuin se 36 sämpylää, mutta ne ovat isokokoisia. Tällä kertaa ajatuksena oli raakapakastaa osa, joten päädyin tekemään suosilla pienempiä.
Loppujen lopuksi sämpylöitä tuli pyöritettyä 56 kappaletta, eli isoja en tehnyt. Mitään ihan onnettoman kokoisiakaan niistä ei silti tullut, pakkaseen menevistä pyörittelen tarkoituksella vielä himpan pienempiä kuin tänään ja huomenna syötävistä.
Nyhtöpossu tuli revittyä uunivuoassa sillä aikaa kun taikina nousi ja samalla keittelin makuliemen sille. Itse en edelleenkään oikein välitä nyhtöhamppareista ruokana, mutta lapset näitä rakastavat ja syön niitä sitten samalla kertaa minäkin.
Kyllähän loma on ihmisen parasta aikaa, niin se vaan on. Mitään ihmeellisyyksiä en tällä lomalla ole tehnyt, ihan perusjuttuja kuten ruoanlaittoa (kuvassa kana-Alfredoa), kutomista, kauppareissua ja siivoilua. Eikä sekään ole ollut mitään suursiivotyyppistä, ennemminkin sitä peruspuunailua.
Toisiksi nuorimmainen on ahkerasti pakannut tavaroitaan, tämän loman päättää muutto omilleen. Ehkä on jo aikakin, johan tuo on kotona äidin ja isän ilona notkunut hyvinkin sen 23 vuotta. Haikealta se silti tuntuu, ei sille mitään voi. Onneksi nuorimmainen jää vielä kotiin, ei ihan tyhjän pesän syndroomaan vielä pudota.
Pientä ekstraa päädyin toki tekemään eli pitkästä aikaa mokkapaloja. Itse en niistä välitä, mutta muille uppoaa, joten miksikäs ei. Nyhtöpossu on tottakai myös listalla, se odottaa jääkaapissa kuivamarinadissa uuniin päätymistä. Coleslaw tuli tehtyä ennalta valmiiksi sillä päätin kokeilla vielä yhtä kaalin suikalointitekniikkaa.
Eipä se juustohöylä/kuorintaveitsiyhdistelmäkään nyt maailman helpoin ollut, mutta tähän asti testatuista ehkä se vähiten sotkua ja kiroilua aiheuttava. Muilta osiltaan coleslawn tekeminen ei kummoisia vaadikaan ja sitä saattaisi tulla tehtyä jopa useammin, jos se kaalin suikalointi olisi edes piirun mukavampaa puuhaa.
Kotona lomaillessa ehtii olla aikamoinen Ulla Taalasmaa. Olenkin tehnyt mielenkiintoisia havaintoja viime päivinä. Naapuriin on tullut koiranpentu, aivan ihana pieni palleroinen. Kaiken lisäksi eilen tiellä hurruutteli vuoroin kaivuri, kuorma-auto ja vesilaitoksen auto. Okei.
Mitään viestiä vesilaitokselta ei ollut tullut sen paremmin omaan kuin miehenkään puhelimeen, mutta kas. Illalla vesi vaahtosi kuin fairya olisi sekaan turauttanut. Onneksi vahingosta viisastuneella on tätä nykyä aina puhdasta vettä saatavilla, vaikka hanasta sitä ei uskaltaisikaan käyttää joten aamukahvit sain illalla ladattua keittimeen. Aamulla vesi olikin jo sitten normaalia, eli huh.
Tänään vielä ohjelmassa mm. markettireissua, kutomista ja kas, bff:n kanssa treffailua iltapäivästä.
Yleensähän teemme matkamme omatoimityyppisesti, eli varaan lennot ja hotellit omin päin. Tämä taisi olla kolmas pakettimatkamme, joka on toki järjestelyjen osalta helppoa, mutta ehkä siitä jotain jää silti pois. Tällä kertaa otimme vieläpä All-inclusiven, aiemmilla matkoilla olemme ottaneet lähes aina vain aamupalan kylkeen, Kanarialla meillä oli puolihoito eli aamupala ja illallinen sisältyi matkaan.
Olen melko varma, että ihan hetkeen emme tee pakettimatkoja emmekä todellakaan ota All-inclusivea sillä ainakin itselle tulee sellainen olo, että pakkohan se on siellä hotellilla syödä. Paikallisissa paikoissa ei tule käytyä ja koska kyseiseen pakettiin kuuluu sekä se aamupala, lounas että illallinen ja lisukkeeksi on lykätty vielä hotellin snackbarin vapaa käytö niin arvaahan sen.
Tuntui, että jatkuvasti oli aika syödä jotain. Koska Teiden retkipäivänä olimme varanneet aikaisen aamupalan, joka sitä kautta oli myös suht kevyt emmekä ennättäneet lounaalle, niin kappas. Jopa se snackbar olikin mainio paikka! Ihan itse sai rakennella mieleistään snackia ja olihan ne hyviä!
Muutenkin tuntui, että syötyä tuli ihan ylettömiä määriä, jopa niin että välillä ei ehtinyt nälkäkään tulla ennen kuin oli aika siirtyä jälleen ruokien pariin. Pakettiin kuului myös kahvikulman käyttö, ja tietysti tietyt viinit, oluet ja paukut. Niitä ei tosin tullut juurikaan hyödynnettyä, koska olihan se nyt mukavampi käydä liikkumisen lomassa jossain paikallisessa baarissa tai ravintolassa.
Välillä yritin lounaalla syödä kevyemmin ja vähemmän ja mikäs. Ei sekään huono ratkaisu ollut, kummasti jaksoi sen jälkeen touhottaa illalliseen asti ilman pienintäkään nälän tunnetta ja ennen kaikkea ei iskenyt se väsymys, mikä usein tulee jos ja kun syö liikaa. Miehellä annoskokojen pienentäminen ei sitten ihan pelittänytkään, joka aivaten ainoalla kerralla kun oli tarjolla jotain mitä ei ollut vielä tullut maistettua.
Viimeisenä iltana kävimme ennen illallista vielä tutustumassa ”kylän” toiseen reunaan, missä emme olleet vielä käyneet ja poikkesimme aivan mahdottoman upean näköiselle terassille ottamaan yhdet. Aikeissa oli ottaa paikallinen mojito, se kun oli vielä kokeilematta, mutta tarjoilija kehoitti kokeilemaan negriittaa ja herttinen sentään.
Olipahan juoma! Itselle tuli juomasta mieleen jumalan käsi, jo ”lasi”, johon se oli rakennettu painoi ihan älyttömän paljon. Ideana oli ottaa ensin makua palaneesta sitruunarenkaasta, oletan siinä olleen sokeria, ja sen jälkeen imaista juomaa. Hyväähän se oli!
Melkeinhän tässä tuli nostalginen olo töistä kotiutuessa, ja ihan vain siksi, että eteisessä sai loikkia kenkien yli sisään päästäkseen. Silloin kun torppa oli vielä tenavia täynnä oli niitä popojakin enemmän, mutta toisaalta. Koot ilmeisesti korvaavat määrän.
Mies oli sopivasti tehnyt ruoan uuniin ja tarjoili varsin herkullisen aterian, hänen tekemänsä lasagnette on aina kerrassaan hyvää. Tarjoilukin oli melkolailla näyttävä, ihan hieman jäin kieltämättä kaipaamaan niitä vihreitä ja värikkäitä lisukkeita, mutta no. Tulihan niitä töissä jo syötyä.
Amaryllis oli availlut kukkiaan vielä lisää päivän aikana ja kyllähän siitä on tulossa aikas mahtavan kokoinen. Olkkarissa oleva versio ei ole edelleenkään osoittanut minkäänlaista ajatustakaan nuppunsa avaamisesta, mutta pullistumista on kyllä jatkettu ja huolella onkin. Samalla kertaa se on venäyttänyt vartensa vallan komeaksi, oletan silti, että se pysyy pystyssä ihan hyvin.
Ajoissa kotiin pääsemisessä on muuten puolensa. Paitsi että ruokaa sai ajallaan, niin lisäksi sai sen rutiininomaisen ”kolme kuppia kahvia”-kiitos osankin hoidettua kunnialla. Samalla kertaa sain kuin sainkin ipatkin viimein valmiiksi, niiden silmukoiminen on ollut jokseenkin hidasta ja tuskallista puuhaa.
Nyt puikoilla keikkuu jälleen villatakki, joka ehti olla tauolla pari viikkoa. Mielessä tosin pyörii hieman toiset projektit, mutta katsoo nyt saako aikaiseksi. Aikomuksena oli ottaa kutimet reissuun mukaan, mutta voi olla, etten juurikaan ehdi siellä kutomaan. Ehkä silti ihan varmuuden vuoksi? Varmuudella mukaan lähtee opintoihin liittyvä kirja, aika kuluu varmasti siivillä sen kanssa, jopa siellä siivillä.
Ihanainen iltapalasmoothie! Ja hei, kolme kuppia kahvia-rutiinikin onnistui, olinhan kotona jo piirun neljän jälkeen. Mutta kyllä se vaan niin on, että osaa sitä aikuinenkin kuormittua kun riittävästi aivojaan rasittaa. Ja totta tosiaan, nyt ne rasittui ihan tosissaan, väitän! Tällä kertaa aiheena oli opetuksen tuen uudistus ja niin. Mitähän tässä nyt siihen sanoisi.
Toivottavasti se antaa juuri sitä, mitä meille niin innokkaasti ollaan kauppaamassa, mutta jaa-a. Nähtäväksi jää, miten käy. En nyt ole ihan varma kenen etu edellä tätä maahamme touhutaan, mutta pahoin pelkään, ettei voittaja olekaan se oppilas, kuten on ajateltu. Säästökeinoksikin saattaisin sitä jopa nimittää. Minun on edelleen kovin vaikea nähdä, että nepsy-lapset hyötyisi isoista ryhmistä koulussa, mutta ehkäpä olen väärässä. Toivottavasti ainakin.
Toki ajatus siitä, että tuki kulkee mukana on kaunis. Kuten on ajatus siitäkin, että sillä ennalta ehkäistään monia asioita. Erittäin kaunis ajatus. Mutta fakta on se, että enemmän kuin kauniita ajatuksia tarvittaisiin tekoja ja käsiä ja tiloja. Jos ei ole riittävästi ihmisiä, ei ole sitä liikkuvaa tukeakaan. Jos ei ole toimia, ei mihinkään tartuta tarpeeksi aikaisin vaan asioihin tarttumista sysätään niin pitkälle, että niiden hoitaminen vaatii enemmän ja enemmän aikaa.
Ja niin, se raha. Enemmän pitäisi olla tekijöitä, muunneltavia tiloja ja aikaa kuunnella ja pohtia keinoja, miten edetä järkevästi ja oikeasti se lapsen etu edellä. Vanha totuus nyt kuitenkin on se, että jos ei ole tiloja eikä ihmisiä, jotka voivat mukana kulkea, ei voi olla myöskään tarpeeksi mahdollisuuksia päästä hälystä rauhallisempaan tilaan tekemään silloin kun iso ryhmä kuormittaa liikaa.
No, tämä tästä. Amaryllis sentään oli paukautellut kukkiaan auki päivän aikana, joten kahvin lisukkeeksi sain ihastella upeita kukintoja. Ainakin vielä ne kukinnot keikkuu siellä varren päässä, eli ehkäpä varsi sittenkin jaksaa kestää niiden painon.
Josko tällä viikolla saisi Ipat valmiiksi, silmukoinnit on hitokseen aikaa vieviä ja kuten todettua, aika on ollut kovin kortilla nyt alkuviikon. Onneksi ensi viikko näyttää edelleen kovin tyhjältä työpäivien jälkeen, hurraa sille! Ja hei! Enää KOLME viikkoa ja sit me lennetään! Ihana loma ja lämpö, tulis jo!
Valmistuihan ne, ja pika-ajassa väittäisin jopa. Tällä kertaa pari valmistui niin vinhaan tahtiin, että itsekin hämmästyin. Päädyin laittamaan kuvion niin, että se näyttäisi jatkuvan parista toiseen. Liotin ne lopuksi vielä pyykkietikkaliuoksessa ja asettelin kuivumaan, ehkä nämä nyt on edes hieman kanelia muistuttavaa ruskeaa.
Ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä sai yhtäkkiä hoksaamaan senkin, että kappas. Eipä kylmälle kuistille johtavaa ovea ole taidettu tiivistää uusiksi vuosikausiin, ehkä jopa kymmeniin. Päädyinkin ajamaan työpaikalle Puuilon kautta ja hakemaan uutta tiivistettä, josko pirtin lämpöjä saisi edes hieman paremmalle tolalle.
Kämpässähän on ollut todellakin kylmä, jopa siinä määrin että pahimmillaan mittari on laskenut vaivaiseen 16 asteeseen. Jaloissa on tuntunut aikamoinen viima ja olisiko se kylmyys sitten jämäyttänyt aivotoiminnankin niin pahasti, etten koko vetoisuutta ajatellut sen paremmin. Ja tokihan naisena jotenkin ajattelee, että tottahan se talouden miessukupuolinen tällaiset tiivistämiset on hoidellut, vaikka en moista ole huomannut tapahtuvaksi.
Töistä palattuani en todellakaan ryhtynyt ensimmäisenä laittamaan ruokaa, mitä vielä. En edes toppahaalaria riisunut vaan aloitin hommat samantien ja kas. Jo pelkkä näkötesti sen kertoi. Eteisen valon kun sammutti niin kappas. Välioven raoistahan näkyi ihan suoraan kylmän kuistin ikkunoista tulviva valo. Just.
Mikäs siinä. Kylmähän sitä oli pitää ovea sepposen selällään, mutta mitä väliä. Tämä kaiveli maalarin tikkaat esiin ja alkoi poistaa entisiä tiivisteitä, jotka oli totta tosiaan aivan lyttymallia. Eipä ihme, että päivänvalokin sieltä kuistilta pilkotti, eipä sellaiset tiivisteet mitään kylmää ulkona pidä, jos kohta ei lämmintäkään sisällä.
Loppu viimeksi hommaan ei kauaa mennyt. Keittiön mittari näytti piirun alle 18 astetta kun puuhaan ryhdyin ja niin vaan homman valmistuttua ja pikaisesti kyhätyn pastasoosin alettua porista hellalla oli mittarin lukemakin noussut jo likemmäs asteen ylemmäs. Voi hittolainen! Miksi ihmeessä en ollut aiemmin huomannut edes kysyä mieheltä koska tiivisteet on vaihdettu viimeksi.
Töistä palattuaan mies toki kertoi, että hän on ne kertaalleen vaihtanut. Ahas. Ja koskahan moinen on tapahtunut, ovi kun on nököttänyt paikallaan yli kaksikymmentä vuotta. Ei hän nyt muista, mutta on hän kertaallleen ne uusinut. Just. Kovalla käytöllä olevan oven kohdalla lienee oikea uusimisväli olisi maks pari vuotta, eli eipä ihme.
Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että otan tavakseni katsoa tiivisteet vähintään joka kesä läpi. Ja vaihdankin ne tarvittaessa. Sillä olihan se aika luksusta istua illalla kutomassa ilman että kintuissa kävi viima, niin se vaan on.
Joulun aika tältä erää ja hyvä niin! Joulun ajan päättymisen kunniaksi kaivoin vielä yhden hirvipaistin pakkasesta ja jalostin sen kastikkeeksi. Mausteiksi päätyi tällä kertaa timjamia, rosmariinia, valkosipulia, pippuria ja toki suolaa. Niin ja turaus tomaattipyrettä sekä tilkka olutta. Koko komeus sai muhia uunissa 150 asteessa hyvinkin nelisen tuntia, välillä lisäsin siihen vettä. Lopuksi nakkasin vielä smetanapurkin joukkoon
Kaveriksi tein muusia ja salaattia ja mikäs, hyvinhän ruoat maittoi. Tytär ja poika kävivät myös syömässä, pojan kanssa kannoimme tonttuset vielä saunalle. Kuusi pakettiin, jouluvalot pois ikkunasta ja kas. Olemme palanneet arkeen tuosta vaan.
Työn alla on keikkunut nyt ahkerasti ne unikkotumput, toinen pari valmistui peukaloa lukuunottamatta ja toinenkin ennätti liki kärkikavennuksiin. Muuta ihmeellistä ei oikein loppiaiseen sitten sisältynytkään ja olisiko nyt pitänytkään.
Töihin paluu on kivaa ja toisaalta taas, olisihan sitä kotonakin ollut touhuttavaa. Toisaalta, näkeepä miten maa makaa ja onko joululoman aikana tapahtunut mitään edistystä missään oman työn osiossa. Arkea kohti siis!
Tämä teksti alkaa nyt erinäisellä määrällä erinäisiä vähemmän toivottuja sanoja, joihin harvemmin sorrun. Voi vttu, stna, prkl ja htti! Ai elämän käpälä, että mä vihaan talvea!
Kun aamusta kiskoo jalkaansa thermoleggarit, niiden päälle alpakkavillaiset villahousut ja vielä lisukkeeksi pitkän villakangashameen, asettelee varpaiden suojaksi hopeasukat, niiden päälle villasukat ja vielä niiden päälle topatut sisätossut. Yläpäähän lykkää t-paidan päälle vielä villapuseron ja fleecatakin, ja kaikki se vain siksi, että keittelee aamukahvit niin PERKELE! Oikein muuta sanottavaa ei aamukahvin äärelle enää jää.
Oman lisänsä torppaan tuo toki aivan pska sähköpatteri, keittiön seinässä oleva ja aivan yhtä mustaa pskaa oleva väliovi, johon olisi ehdottomasti pitänyt kesällä muistaa vaihtaa tiivisteet. Argh! Hermo ihan hieman kireällä siinä aamutuimaan, kun koirakin tuijottaa ekana tyyliin ”mentäskö ulos, mentäskö?”. Ei siinä auta kun kiskoa tossut ja hame pois päältään ja vaihtaa toppahaalariin ja mennä lisähytinälle ulos. MÄ OON KYPSÄ!
Noin. Avautuminen suoritettu. Oli siinä toki puolensa, viritin auton samantien lämppäripiuhaan, missä se sai ihan rauhassa olla kolmisen tuntia. Ja kuten arvelinkin, auton ovethan toimivat moitteettomasti. Seuraavia nollakelejä odotellessa, niiden jälkeen ilmestyvistä pakkasistahan se ovi-helvetti aina alkaa. Pyörähdin hakemassa pojan autoaan noutamaan, samalla poikkesimme hakemassa linnuille lisää siemeniä ja kaupalta ruoka-aineet.
Pakkaspäivänä olisi toki viisainta tehdä jotain pitkään haudutettavaa uuniruokaa, saisi ehkä keittiöönkin lämpöä samalla kertaa, mutta marry me-kana on osoittautunut siinä määrin suosituksi ruoaksi talon miesten keskuudessa, että päädyin touhuamaan sitä. Hyvää se syöjiensä mukaan olikin, itselle se on himpan turhan tulista ja minähän sitten natustelin pizzan jämät jääkaapista.
Ihan silkkaa sontaa koko päivä ei tokikaan ollut, ennätin saada Ipan tumput peukaloita ja silmukointeja vaille valmiiksi ja aloittamaan pyydetyt kanelinruskea-valkoiset unikkotumput. En tosin ihan tiedä, mikä olisi tarkalleen kanelinruskeaväri, mutta toivon, että seiskaveikan lanka 691 kelpaa moiseksi. Tummempi ruskea kun on mielestäni liian tummaa, vaaleampi taas aivan liian vaaleaa.
Ilokseni voin myös todeta, että marketista mukaan kaapattu amaryllis on alkanut osoittaa kukinnon avautumisen merkkejä. Jännityksellä odotan mitä sieltä esiin putkahtaa, marketissa osui silmään tämän kaveri joka oli ehtinyt kokonaan aukeamaan ja se oli hauskan kaksivärinen. Olkkarin nuppukin on alkanut mukavasti osoittaa pullistumisen merkkejä, joten vielä niitä saa muutaman viikon ihailla.
Enää alle 30 päivää ja lämpöön! Jes. Positiivinen päätös päivitykselle tekee aina hyvää, vai mitä.
Jos en ole aiemmin huomannut mainita, niin mainitsenpa nyt ja tässä. Että minä vihaan talvea! Kun ei tuota hiton koslaakaan ole selvästikään talveen luotu, ovet jäätyilee, milloin autoon ei tahdo päästä sisään, milloin sieltä ei tahdo päästä ulos ja milloin vuorossa on se, ettei ovea saa takaisin kiinni sen avattuaan. Ja kyllä, kaikki maailman keinot sen kanssa on tehty aina silikonista lukkosuliin asti. Prkl!
Ajatus oli, etten koko autoa pitelee ennen arkipäiviä, mutta toisin kävi. Poika soitteli yhtäkkiä päivällä, että sopisiko autoa lainata. Luotto omaan on ilmeisen huono, sillä olisihan tuo nyt silläkin voinut kaiketi kulkea. Toisaalta, edessä oli kuulemma ajelu Turkuun, joten ymmärrän. Ja toisaalta, sainpa samalla kunnon ajoa kärrylle, tiedä vaikka ovet toimisivat tämän jälkeen paremmin.
Alunperin pojan oli pitänyt ajella ihan vaan naapurikylälle kavereitaan junalta noutamaan, mutta kappas. Kaipparit olivat vasta laivalla paluumatkaa taittaessaan huomanneet, että hupsis. Unohdettiin ottaa meno-paluut junamatkaan, joten eipähän sieltä palatakaan ihan tuosta vaan. Kärryllehän tämä on tuttua puuhaa, onhan meidätkin jouduttu pari vuotta sitten junalakon takia noutamaan pääkaupungista.
Poika palautti auton kesken Paten muistotilaisuuden, joten en sen kummemmin ennättänyt tämän kanssa edes pälistä siinä vaiheessa. Ehkä siksi olinkin aamulla hieman yllättynyt, kun pojan omakin auto oli edelleen meidän pihassa. Syy selvisi päivän mittaan, tämähän oli lähtenyt hakemansa kaveriporukan kanssa vielä kylille yötä myöten ja hilppassut baarireissusta omaan kämppäänsä. Kaipa se poika pitää jossain välissä käydä nappaamassa auton noutoon, täytyy tosin pitää omaa kärryä ensin tunti-pari piuhassa.
Päädyimme tiukkaan laiskotteluun viimeisen kunnon ”lomapäivän” kunniaksi, ukkohan palaa normaalisti sorvin ääreen. Itsellä on sentään vielä pari päivää aikaa lomailla. Siitä onkin aikaa, kun olemme viimeksi tilanneet paikallisesta pizza-kebab-mestasta sapuskaa. Hyvää se oli, kuten ennenkin.
Mä niin odotan ensi kuun reissua, ihanaa päästä lämpimään ja aurinkoon. Ihmetystä tosin on nyt aiheuttanut se, etten ole vieläkään päässyt varaamaan lentokoneeseen paikkoja, oletin että se mahdollisuus avautuu kuukausi ennen lähtöä mutta ilmeisesti sitten ei. No, ehkä loppiaisen jälkeen, mene ja tiedä.
Nojatuolin uumenista 