Keittiössä

Still alive

/ Irmeli / Jätä kommentti

Ihanainen iltapalasmoothie! Ja hei, kolme kuppia kahvia-rutiinikin onnistui, olinhan kotona jo piirun neljän jälkeen. Mutta kyllä se vaan niin on, että osaa sitä aikuinenkin kuormittua kun riittävästi aivojaan rasittaa. Ja totta tosiaan, nyt ne rasittui ihan tosissaan, väitän! Tällä kertaa aiheena oli opetuksen tuen uudistus ja niin. Mitähän tässä nyt siihen sanoisi.

Toivottavasti se antaa juuri sitä, mitä meille niin innokkaasti ollaan kauppaamassa, mutta jaa-a. Nähtäväksi jää, miten käy. En nyt ole ihan varma kenen etu edellä tätä maahamme touhutaan, mutta pahoin pelkään, ettei voittaja olekaan se oppilas, kuten on ajateltu. Säästökeinoksikin saattaisin sitä jopa nimittää. Minun on edelleen kovin vaikea nähdä, että nepsy-lapset hyötyisi isoista ryhmistä koulussa, mutta ehkäpä olen väärässä. Toivottavasti ainakin.

Toki ajatus siitä, että tuki kulkee mukana on kaunis. Kuten on ajatus siitäkin, että sillä ennalta ehkäistään monia asioita. Erittäin kaunis ajatus. Mutta fakta on se, että enemmän kuin kauniita ajatuksia tarvittaisiin tekoja ja käsiä ja tiloja. Jos ei ole riittävästi ihmisiä, ei ole sitä liikkuvaa tukeakaan. Jos ei ole toimia, ei mihinkään tartuta tarpeeksi aikaisin vaan asioihin tarttumista sysätään niin pitkälle, että niiden hoitaminen vaatii enemmän ja enemmän aikaa.

Ja niin, se raha. Enemmän pitäisi olla tekijöitä, muunneltavia tiloja ja aikaa kuunnella ja pohtia keinoja, miten edetä järkevästi ja oikeasti se lapsen etu edellä. Vanha totuus nyt kuitenkin on se, että jos ei ole tiloja eikä ihmisiä, jotka voivat mukana kulkea, ei voi olla myöskään tarpeeksi mahdollisuuksia päästä hälystä rauhallisempaan tilaan tekemään silloin kun iso ryhmä kuormittaa liikaa.

No, tämä tästä. Amaryllis sentään oli paukautellut kukkiaan auki päivän aikana, joten kahvin lisukkeeksi sain ihastella upeita kukintoja. Ainakin vielä ne kukinnot keikkuu siellä varren päässä, eli ehkäpä varsi sittenkin jaksaa kestää niiden painon.

Josko tällä viikolla saisi Ipat valmiiksi, silmukoinnit on hitokseen aikaa vieviä ja kuten todettua, aika on ollut kovin kortilla nyt alkuviikon. Onneksi ensi viikko näyttää edelleen kovin tyhjältä työpäivien jälkeen, hurraa sille! Ja hei! Enää KOLME viikkoa ja sit me lennetään! Ihana loma ja lämpö, tulis jo!

Unikot

/ Irmeli / Jätä kommentti

Valmistuihan ne, ja pika-ajassa väittäisin jopa. Tällä kertaa pari valmistui niin vinhaan tahtiin, että itsekin hämmästyin. Päädyin laittamaan kuvion niin, että se näyttäisi jatkuvan parista toiseen. Liotin ne lopuksi vielä pyykkietikkaliuoksessa ja asettelin kuivumaan, ehkä nämä nyt on edes hieman kanelia muistuttavaa ruskeaa.

Ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä sai yhtäkkiä hoksaamaan senkin, että kappas. Eipä kylmälle kuistille johtavaa ovea ole taidettu tiivistää uusiksi vuosikausiin, ehkä jopa kymmeniin. Päädyinkin ajamaan työpaikalle Puuilon kautta ja hakemaan uutta tiivistettä, josko pirtin lämpöjä saisi edes hieman paremmalle tolalle.

Kämpässähän on ollut todellakin kylmä, jopa siinä määrin että pahimmillaan mittari on laskenut vaivaiseen 16 asteeseen. Jaloissa on tuntunut aikamoinen viima ja olisiko se kylmyys sitten jämäyttänyt aivotoiminnankin niin pahasti, etten koko vetoisuutta ajatellut sen paremmin. Ja tokihan naisena jotenkin ajattelee, että tottahan se talouden miessukupuolinen tällaiset tiivistämiset on hoidellut, vaikka en moista ole huomannut tapahtuvaksi.

Töistä palattuani en todellakaan ryhtynyt ensimmäisenä laittamaan ruokaa, mitä vielä. En edes toppahaalaria riisunut vaan aloitin hommat samantien ja kas. Jo pelkkä näkötesti sen kertoi. Eteisen valon kun sammutti niin kappas. Välioven raoistahan näkyi ihan suoraan kylmän kuistin ikkunoista tulviva valo. Just.

Mikäs siinä. Kylmähän sitä oli pitää ovea sepposen selällään, mutta mitä väliä. Tämä kaiveli maalarin tikkaat esiin ja alkoi poistaa entisiä tiivisteitä, jotka oli totta tosiaan aivan lyttymallia. Eipä ihme, että päivänvalokin sieltä kuistilta pilkotti, eipä sellaiset tiivisteet mitään kylmää ulkona pidä, jos kohta ei lämmintäkään sisällä.

Loppu viimeksi hommaan ei kauaa mennyt. Keittiön mittari näytti piirun alle 18 astetta kun puuhaan ryhdyin ja niin vaan homman valmistuttua ja pikaisesti kyhätyn pastasoosin alettua porista hellalla oli mittarin lukemakin noussut jo likemmäs asteen ylemmäs. Voi hittolainen! Miksi ihmeessä en ollut aiemmin huomannut edes kysyä mieheltä koska tiivisteet on vaihdettu viimeksi.

Töistä palattuaan mies toki kertoi, että hän on ne kertaalleen vaihtanut. Ahas. Ja koskahan moinen on tapahtunut, ovi kun on nököttänyt paikallaan yli kaksikymmentä vuotta. Ei hän nyt muista, mutta on hän kertaallleen ne uusinut. Just. Kovalla käytöllä olevan oven kohdalla lienee oikea uusimisväli olisi maks pari vuotta, eli eipä ihme.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että otan tavakseni katsoa tiivisteet vähintään joka kesä läpi. Ja vaihdankin ne tarvittaessa. Sillä olihan se aika luksusta istua illalla kutomassa ilman että kintuissa kävi viima, niin se vaan on.

Se on ohi nyt!

/ Irmeli / Jätä kommentti

Joulun aika tältä erää ja hyvä niin! Joulun ajan päättymisen kunniaksi kaivoin vielä yhden hirvipaistin pakkasesta ja jalostin sen kastikkeeksi. Mausteiksi päätyi tällä kertaa timjamia, rosmariinia, valkosipulia, pippuria ja toki suolaa. Niin ja turaus tomaattipyrettä sekä tilkka olutta. Koko komeus sai muhia uunissa 150 asteessa hyvinkin nelisen tuntia, välillä lisäsin siihen vettä. Lopuksi nakkasin vielä smetanapurkin joukkoon

Kaveriksi tein muusia ja salaattia ja mikäs, hyvinhän ruoat maittoi. Tytär ja poika kävivät myös syömässä, pojan kanssa kannoimme tonttuset vielä saunalle. Kuusi pakettiin, jouluvalot pois ikkunasta ja kas. Olemme palanneet arkeen tuosta vaan.

Työn alla on keikkunut nyt ahkerasti ne unikkotumput, toinen pari valmistui peukaloa lukuunottamatta ja toinenkin ennätti liki kärkikavennuksiin. Muuta ihmeellistä ei oikein loppiaiseen sitten sisältynytkään ja olisiko nyt pitänytkään.

Töihin paluu on kivaa ja toisaalta taas, olisihan sitä kotonakin ollut touhuttavaa. Toisaalta, näkeepä miten maa makaa ja onko joululoman aikana tapahtunut mitään edistystä missään oman työn osiossa. Arkea kohti siis!

Mörökölli vieköön!

/ Irmeli / Jätä kommentti

Tämä teksti alkaa nyt erinäisellä määrällä erinäisiä vähemmän toivottuja sanoja, joihin harvemmin sorrun. Voi vttu, stna, prkl ja htti! Ai elämän käpälä, että mä vihaan talvea!

Kun aamusta kiskoo jalkaansa thermoleggarit, niiden päälle alpakkavillaiset villahousut ja vielä lisukkeeksi pitkän villakangashameen, asettelee varpaiden suojaksi hopeasukat, niiden päälle villasukat ja vielä niiden päälle topatut sisätossut. Yläpäähän lykkää t-paidan päälle vielä villapuseron ja fleecatakin, ja kaikki se vain siksi, että keittelee aamukahvit niin PERKELE! Oikein muuta sanottavaa ei aamukahvin äärelle enää jää.

Oman lisänsä torppaan tuo toki aivan pska sähköpatteri, keittiön seinässä oleva ja aivan yhtä mustaa pskaa oleva väliovi, johon olisi ehdottomasti pitänyt kesällä muistaa vaihtaa tiivisteet. Argh! Hermo ihan hieman kireällä siinä aamutuimaan, kun koirakin tuijottaa ekana tyyliin ”mentäskö ulos, mentäskö?”. Ei siinä auta kun kiskoa tossut ja hame pois päältään ja vaihtaa toppahaalariin ja mennä lisähytinälle ulos. MÄ OON KYPSÄ!

Noin. Avautuminen suoritettu. Oli siinä toki puolensa, viritin auton samantien lämppäripiuhaan, missä se sai ihan rauhassa olla kolmisen tuntia. Ja kuten arvelinkin, auton ovethan toimivat moitteettomasti. Seuraavia nollakelejä odotellessa, niiden jälkeen ilmestyvistä pakkasistahan se ovi-helvetti aina alkaa. Pyörähdin hakemassa pojan autoaan noutamaan, samalla poikkesimme hakemassa linnuille lisää siemeniä ja kaupalta ruoka-aineet.

Pakkaspäivänä olisi toki viisainta tehdä jotain pitkään haudutettavaa uuniruokaa, saisi ehkä keittiöönkin lämpöä samalla kertaa, mutta marry me-kana on osoittautunut siinä määrin suosituksi ruoaksi talon miesten keskuudessa, että päädyin touhuamaan sitä. Hyvää se syöjiensä mukaan olikin, itselle se on himpan turhan tulista ja minähän sitten natustelin pizzan jämät jääkaapista.

Ihan silkkaa sontaa koko päivä ei tokikaan ollut, ennätin saada Ipan tumput peukaloita ja silmukointeja vaille valmiiksi ja aloittamaan pyydetyt kanelinruskea-valkoiset unikkotumput. En tosin ihan tiedä, mikä olisi tarkalleen kanelinruskeaväri, mutta toivon, että seiskaveikan lanka 691 kelpaa moiseksi. Tummempi ruskea kun on mielestäni liian tummaa, vaaleampi taas aivan liian vaaleaa.

Ilokseni voin myös todeta, että marketista mukaan kaapattu amaryllis on alkanut osoittaa kukinnon avautumisen merkkejä. Jännityksellä odotan mitä sieltä esiin putkahtaa, marketissa osui silmään tämän kaveri joka oli ehtinyt kokonaan aukeamaan ja se oli hauskan kaksivärinen. Olkkarin nuppukin on alkanut mukavasti osoittaa pullistumisen merkkejä, joten vielä niitä saa muutaman viikon ihailla.

Enää alle 30 päivää ja lämpöön! Jes. Positiivinen päätös päivitykselle tekee aina hyvää, vai mitä.

Voihan pakkanen!

/ Irmeli / Jätä kommentti

Jos en ole aiemmin huomannut mainita, niin mainitsenpa nyt ja tässä. Että minä vihaan talvea! Kun ei tuota hiton koslaakaan ole selvästikään talveen luotu, ovet jäätyilee, milloin autoon ei tahdo päästä sisään, milloin sieltä ei tahdo päästä ulos ja milloin vuorossa on se, ettei ovea saa takaisin kiinni sen avattuaan. Ja kyllä, kaikki maailman keinot sen kanssa on tehty aina silikonista lukkosuliin asti. Prkl!

Ajatus oli, etten koko autoa pitelee ennen arkipäiviä, mutta toisin kävi. Poika soitteli yhtäkkiä päivällä, että sopisiko autoa lainata. Luotto omaan on ilmeisen huono, sillä olisihan tuo nyt silläkin voinut kaiketi kulkea. Toisaalta, edessä oli kuulemma ajelu Turkuun, joten ymmärrän. Ja toisaalta, sainpa samalla kunnon ajoa kärrylle, tiedä vaikka ovet toimisivat tämän jälkeen paremmin.

Alunperin pojan oli pitänyt ajella ihan vaan naapurikylälle kavereitaan junalta noutamaan, mutta kappas. Kaipparit olivat vasta laivalla paluumatkaa taittaessaan huomanneet, että hupsis. Unohdettiin ottaa meno-paluut junamatkaan, joten eipähän sieltä palatakaan ihan tuosta vaan. Kärryllehän tämä on tuttua puuhaa, onhan meidätkin jouduttu pari vuotta sitten junalakon takia noutamaan pääkaupungista.

Poika palautti auton kesken Paten muistotilaisuuden, joten en sen kummemmin ennättänyt tämän kanssa edes pälistä siinä vaiheessa. Ehkä siksi olinkin aamulla hieman yllättynyt, kun pojan omakin auto oli edelleen meidän pihassa. Syy selvisi päivän mittaan, tämähän oli lähtenyt hakemansa kaveriporukan kanssa vielä kylille yötä myöten ja hilppassut baarireissusta omaan kämppäänsä. Kaipa se poika pitää jossain välissä käydä nappaamassa auton noutoon, täytyy tosin pitää omaa kärryä ensin tunti-pari piuhassa.

Päädyimme tiukkaan laiskotteluun viimeisen kunnon ”lomapäivän” kunniaksi, ukkohan palaa normaalisti sorvin ääreen. Itsellä on sentään vielä pari päivää aikaa lomailla. Siitä onkin aikaa, kun olemme viimeksi tilanneet paikallisesta pizza-kebab-mestasta sapuskaa. Hyvää se oli, kuten ennenkin.

Mä niin odotan ensi kuun reissua, ihanaa päästä lämpimään ja aurinkoon. Ihmetystä tosin on nyt aiheuttanut se, etten ole vieläkään päässyt varaamaan lentokoneeseen paikkoja, oletin että se mahdollisuus avautuu kuukausi ennen lähtöä mutta ilmeisesti sitten ei. No, ehkä loppiaisen jälkeen, mene ja tiedä.

Merkillistä on

/ Irmeli / Jätä kommentti

Ihmettelyssä riittää. Nappasin matkaani elämäänsä kyllästyneeltä näyttäneen amarylliksen paikallisesta marketista ja kas. Tilkka vettä, kauniita sanoja ja kääreiden availua ja mikäs sieltä sitten ilmestyikään näkyviin? Toinen kukinto? Jouluksi ostamani amaryllis puolestaan yllätti tekemällä vielä kolmannen kukkavarren, hoitohan on ollut vähän mitä sattuu, sillä harjoittelijana tässä mennään.

Tässä menneenä iltana otin ja touhusin pikana jauhelihapiirakan, äidin kirjeitä lukiessa tuli vähin erin nälkäkin. Pohjan ohjeen nappasin Sunnuntain sivuilta, päälliset kehittelin ihan miten sattuu. Sinihomejuustoa, kirsikkatomaatteja, hyvin maustettua jauhelihaa sekä pikkelöityä punasipulia. Tuli muuten varsin hyvä piirakka, ja pohja oli todella hyvä.

Lievää mietintää aiheutti iltaan se tosiasia, että Arsenalin peli tuli päällekkäin Paten muistotilaisuuden kanssa. Lopulta ratkaisin ongelman virittämällä toisen läppärin näytölle, toista tuijottelin televisiosta. Jotenkin tuntuu edelleen todella epäuskottavalta, että Pate olisi tosiaan kuollut. Paikkansa tieto varmasti pitää, mutta silti.

Kauhulla odotan seuraava kuolinuutista, ensi kesäksi on ostettuna liput Eppujen jäähyväiskeikalle, toivottavasti Martti ja muu tiimi pysyy hengissä vielä pitkään. Ihan liian monta on mennyt nyt vähässä ajassa, eihän tästä puutu kuin tieto siitä, että Ville Valo heittää lusikan nurkkaan. Huoks.

Hirvipataa

/ Irmeli / Jätä kommentti

Siinähän sitä. Hirvipaistia. Joukkoon meni myös pala villisian paistia, ja tottahan sinne piti laittaa porkkanaa ja sipuliakin. Mausteina tässä toimii vain ja ainoastaan suola, rosmariini, valkosipuli, maustepippurit ja laakerinlehdet. Ai niin, ja toki sekaan päätyi tölkki joulukalenterista tullutta Amberia. Maku aikas bueno.

Kirjoittelen blogitekstiä nyt hyvissä ajoin uuden vuoden aattona, televisiossa pörrää tällä hetkellä Vesku-elokuva. Päivän puuhia on ollut lähinnä kaupassa pyörähdys aamusta, lihojen pilkkominen, hirvisoosin uuniin saattelu ja tietysti kutomista, kahvia ja tyttären kanssa pälinöintiä.

Koiruuden kanssa olemme jatkaneet melatoniinilinjalla sillä oikeasti. Koko koirahan on aivan kuin toinen koira. Niin rento, ettei mitään rajaa. Olenkin alkanut epäillä, että koiralla on koko ajan jonkinlainen ahdistustila päällä, sillä koiruushan on ollut siitä rakettitapahtumasta lähtien erittäin ärhäkkä kaikkia vieraita kohtaan. Nyt tuo vaikuttaa enemmän sellaiselta dogilta, kuin mikä edeltäjänsä oli.

Ohjelmassa ei ole tänään enää mitään kummoista, tytär tosiaan pörähti paikalle jo aamupäivällä ja viipyi monta tuntia. Mukaansa tuo oli ottanut kutimen, sillä hän on myös innostunut nyt moisesta lajista. Tekeillä on ekat kämmekkäät, äidin ohjeilla niitä on tehty ja tänään saatiin peukaloaukko ekaan malliin. Nyt hänen lähdettyään kotosalle ajattelin tuijotella Veskun loppuun ja samalla kutoa tumput hyvälle mallille, oli ihan pakko ottaa joku pienempi käsityö väliin.

Aamulla oli aika ylpiä olo, kun koiran kanssa ulkona pyörin. Pakkasta oli hyvinkin 15 astetta, mutta tämä mimmi ei palellut yhtään. Niin kovin hilpeyttä aiheuttanut talvihaalari, ei siinä hymy hyytynyt pihalla pyöriessä.

Muistaessa, tähän loppuun totean vielä näin: oikein hyvää vuotta 2026 kaikille!

Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy

/ Irmeli / Jätä kommentti

Johan sitä ennättikin kun pisti hösseliksi! Villatakki on ehtinyt siihen vaiheeseen, että pitäisi aloitella helman kuvio-osaa ja sen perään tehdä vielä joustin, pituutta takilla on nyt 70 senttiä eli se ylettyy nyt jo polvien yläpuolelle. Sitten puuttuukin enää vain hihat. Ja steekkaus. Päätös siitä, tehdäkö nappilista vai laittaako vetoketju. Huoks. Se onkin vaikein osa koko hommassa.

Viimeisestä kalenterin luukusta ilmestyi täysin uusi tuttavuus, Jouluolut, jota en ole vielä uskaltautunut maistamaan. Mahdanko uskaltaakaan, mene ja tiedä. Panimon sivut kertoo oluesta seuraavaa; punertava ja lämpimän maltainen, karamellimainen makeus ja pehmeä paahteisuus. Jahas.

Kepukka pyöri takaisin pesäkololleen ja totesi seuraavaa: ”Pesäkololle palattuaan Kepukka heittää nutun naulakkoon, sihauttaa hyvin ansaitun oluttölkin auki, heittäytyy kalsarillisillaan pahnasohvalle ja lähettää päämajaan telexin: teht.suor. Saa lahj. Hyv. joul. T:Keppana”

Onneksi puikot pääsee jälleen hetkeksi levolle, tiedossa olisi treffit kummipojan ja hänen äitinsä kanssa, samalla saan hirvenlihoja pakkaseen. Yksi poikasista lupautui lähtemään seuramieheksi ja hyvä niin, on kuulemma ihan hitokseen liukkaat tienpinnat näiden myräköiden ja jäätymisten seurauksena. Yhdet synttäritkin on ohjelmassa, joten liikettä riittää.

Apteekkiinkin pitänee mennä, rescuekoiriin ja heidän omistajiinsa tutustunut tytär kun kertoi, että paukkukammoiselle koiralle kannattaa ehdottomasti kokeilla melatoniinia. Olihan se pakko tutkailla itsekin, mitä moisesta yleisesti ajatellaan ja kas. Sehän on tosiaan todettu monelle koiralle erittäin toimivaksi avuksi uuden vuoden paukkeen keskellä.

Ai niin. Maailmanmatkaaja oli varannut lennot, eli kolme viikkoa ja poika kotiutuu. Oli kyllä jo aikakin, kolme kuukautta tuntuu näin jälkikäteen menneen nopeasti, mutta todellisuudessa on aika-ajoin tuntunut, että aika suorastaan matelee.

Näillä kuvioilla eteenpäin, sano!

Pientä viivästystä

/ Irmeli / Jätä kommentti

Piti niin panostaa villahousujen valmiiksi saamiseen ja hilkulla se kyllä olikin, mutta ei vaan jaksanut enää illalla ketkua pidempään. Päivä kun osoittautui yllättävän kiireiseksi, jo aamusta kaivelin yleiskoneen uudemman kerran kaapista esiin ja ryhdyin joululimppujen vääntöön. Samalla ihastelin toki jääkaapissa sulamassa olevia villasikapaistipaloja, ne odotti pilkkomista, ruskistusta ja kastikkeeseen pääsyä.

Pari litran taikinaa tuli tehtyä, loppusaldona oli kuusi limppua. Kolme niistä päätyi joulukukkasiksi, yhdestä limpusta nuorimmainen söi aamupalana puolet. Joulukukkien väsääminenhän aiheutti tietysti sen, että aamupäivästä ajelin vielä kesken puuhien pitkin kyliä viemässä niitä limppuja saajilleen, joten riistasoosin teko jäi myöhempään.

Maailmanmatkaaja poikanen soitti pitkän videopuhelun, joulu aiheuttaa selvästi jonkinlaista kotikaipuuta. Etenkin ruokia tuo tuntui kaipaavan, manaili sitä, että pupeltaa mitä ilmeisimmin aattona nuudeleita. Enpä sitä pojalle nyt kertonut, mutta tarkoitus on laittaa riistasoosia pojalle pakkaseen tuokollinen, saa sitten kotiuduttuaan siitä nauttia.

Tällä kertaa riistasoosi saa makua timjamista, tomaattipyreestä, lipstikkasuolasta, valkosipulista sekä soijakastikkeesta. Solahti sinne joukkoon hieman myös erinäisiä pippureita myllystä, joten oletusarvoisesti herkkua on tiedossa joulupöydässä. Kinkunkin nostin illalla valmiiksi paistopussiin, puoliso tuuppasi sen yöllä nukkumaan siirtyessään uuniin.

Kaiken muun touhun keskellä innostuin väsäämään jääkaappiin yön yli tekeytymään tomaattisipulisalaatin ja pikkelöityjä pinasipuleita, ne kun toimii mainiosti joulupöydässä. Siivoilun jätin ihan suosilla aatolle, joulupuuron hautuessahan se imurikurvailu sujuu näppärästi.

Tontun matka alkaa olla liki päätöksessä, tällä kertaa pääsette ihmettelemään luukun 23 tölkkiä, joka on italialaista Birra Chiaraa. Panimon mukaan tämä passaa mainiosti pizzan kylkeen, sitä ei tosin taida ihan hetkeen olla tarjolla.

Tonttukin jatkoi kekkulointiaan pitkin Panimoa, tällä kertaa tunnelmat oli tällaiset: ”Tonttu istahtaa mallassäkkien suojaan, huokaisee syvään ja nakkaa muutaman ohranjyväsen viereensä laskeutuneelle varpuselle. ”Olen pieni veljesi, tulen Tallinnasta,” hyräilee Kepukka itsekseen, pyyhkäisee kätensä sarkahousujen persauksiin ja lähtee takaisin kololleen.”

Joulukukkia

/ Irmeli / Jätä kommentti

Joulun ajan ensimmäiset joululimput on leipaistu ja kylille kuskattu, toisin sanoen kiikutin muutamalle työkaverille limpun joulukukan virkaa toimittamaan. Tämähän on perinne, joka on elänyt jo likemmäs 15 vuoden ajan, joten ei sitä oikein sovi lopettaakaan.

Koska tänä jouluna meillä on huomattavasti vähemmän väkeä kuin yleensä, niin päädyin ratkaisuun etten leivo omalle sakille kuin yhden satsin eli kolme limppua. Siitä riittää sopivasti naapuriinkin vietäväksi. Leivon limput omaan pöytään vasta ensi viikolla, sillä mielestäni limppu on parhaimmillaan kokolailla uunituoreena. Tokihan sen voi pakastaakin, mutta jotenkin meille ei se malli ole iskostunut käyttöön.

Loman alkaminen on niin huippujuttu, että huh! Vähin erin on alkanut takki tyhjetä, loppuviikko töissä oli jo ihan kidutusta. Onneksi nyt ehtii latailla akkuja ja voi käyttää aikaa juuri haluamallaan tavalla eli mm kutimet tulee saamaan kyytiä. Lisäksi ajattelin yrittää saada aikaiseksi ja siivoilla ainakin keittiön kuivatarvikekaapit, mutta nähtäväksi jää miten senkin käy.

”Joulukukat” päätyi sellofaaniin ja kalenteri puolestaan tarjoili Stoutia. Stout on Panimon sivujen mukaan ”musta, irlantilaistyyppinen olut, jossa on tukeva paahteisuus ja miellyttävä maltaisuus”. Aika selvää on, että minä en tule olemaan se tämän oluen maistaja, tummat oluet ei vaan tipu vaikka mikä olisi. Ehkäpä mies kelpuuttaa tämän joulusaunakaverikseen?

Tonttu jatkoi reissuaan: ””Esteitä on elämän tiellä, usein myös kuoleman kinttupolulla.” Juuri kun Kepukka on vaipumassa historiansa syvimpään Räntä-Nysten epätoivoon, kuuluu oven kolahdus.”