Kaunista katsottavaahan se on, talvinen kuura ja iltataivas, mutta miksi ihmeessä on niin jäätävän kylmää? Illansuussa otin testiin shokkihoidon saunassa, eli jääpalikkajalat kohti kattoa ja kunnon löylyt. Tuntui ihan siltä, että varpaat räjähtää irti jalkapöydistä, mutta kyllä ne paikoillaan pysyi. Se hyvä puoli touhussa oli, että varpaiden verenkierto meni sekaisin ja päinvastoin kuin yleensä jalat ei muuttuneet valkoisiksi eikä kukaan/mikään yrittänyt tunkea nauloja varpaiden läpi seuraavana aamuna.
Ei sittenkään, vaikka illalla vedin toppahaalarin päälle ja kävin pienen lenkin koiruuden kanssa, nenä jäätyi alle kahdessa minuutissa vaikka muuten olikin lämmin. Pakkaset tuskin toimii kenellekään näissä asteissa ja vielä vähemmän itselle, jo muutama pakkasaste kun usein aiheuttaa erinäisiä särkyjä jalkoihin. Ei tällä kertaa. Shokkihoitoa kannattanee kokeilla uudelleen?
Koiruuskaan ei oikein enää arvosta ulkoilua, lenkin perään tuo otti reporanka-asennon sohvalla ja ei siinä kauaakaan mennyt kun oli jo umpiunessa. Siinä määrin pikainen lenkki ilmeisesti väsytti, että aamullakaan ei löytynyt intoa ulkoiluun. Aiheuttaako laiskuuden pakkanen vai ikä, mene ja tiedä.
Reissuvalmistelut ei ole edenneet yhtään ja sehän tarkoittaa sitä, että nyt on pakko alkaa toimia. Jo ajatuskin siitä, että muutama päivä ja mittarissa näkyvän lämpötilan miinusmerkki vaihtuu plussaksi, lämmittää kummasti mieltä. Sitä ennen on kuitenkin hoidettava se pakkailu. Nuorimmaisen matkakortin lataaminen. Lentoruoan varaus. Yksi koulutus.
Ehkä ne kaikki jaksaa, kunhan vain muistaa mikä lennon toisessa päässä odottaa?
Nuorimmaisen lenssu se vain jatkuu ja nyt alkaa olla nähtävissä merkkejä sen leviämisestä myös puolison suuntaan. Lievää silmien pyörittelyä oli nähtävillä, kun kehoitin häntäkin napsimaan ihan suosilla sitä ceetä ja sinkkiä ja mielellään jopa inkiväärishottia. Puolison mielestä kun moiset on ihan turhanpäiväisiä, mutta jaa. Itse liputan vahvasti niiden puolesta ja niinpä päädyin jättämään aamutuimaan puolisolle aamupalatarjoilun odottamaan.
Jos kohta tautirintama näyttäisi etenevän, niin sitä ei tee matkavalmistelut. Edelleenkin on varaamatta ruoka menolennolle, ihan pakkohan se on jotain siinä syödä sillä oikeasti. Olen liian tottunut tiettyyn ruokailurytmiin ja jo ajatus siitä, että ensimmäinen ruokailu olisi vasta lähtöpäivän iltana ei oikein toimi.
Etenemistä ei ole tapahtunut myöskään laukkujen pakkaamis-osastolla, tyhjänä ammottavat ne. Syytä olisi hieman edes edetä, sillä alkuviikon olen normaalisti töissä ja sen verran hyvin itseni tunnen, että tiedän ajatustoiminnan olevan lähellä ameeban nopeutta siinä kohtaa kun työmaalta palaan. Ehkäpä se pakkailu voisi olla viikonlopun mustdo-listalla?
Mustdo-listalla on myös kukkien hoito-ohjeiden kirjaaminen. Ihan oikeasti, viimeksi poika oli listiä kaikki kukat kun muisti niiden kastelun vasta kotiin tuloamme edeltävänä päivänä. Ehkäpä laitan hänet ajastamaan jopa hälyt puhelimeen? Sen verran sain sentään sitä osiota aloitettua, että kuvasin kaikki kasteltavat kukat ja pistin pojan tuijottamaan vieressä tarjoiltuja vesimääriä.
Aikaisissa aamuissa on useimmiten hyviä puolia, mutta aika harvoin on kuitenkaan aikaisia aamuja joissa on MONIA hyviä puolia. Sellaisen aamun osuessa kohdalle ehtii ennen töitäkin vaikka mitä, eli esimerkiksi siivoamaan keittiön ja imuroimaan. Tokikin silloin pitää kaikkien tähtien olla kohdallaan, kuten tällä kertaa oli, eli puolison pitää myös herätä hyvissä ajoin. Imurilla kun ei kehtaa hurruuttaa aamukuudelta, jos toinen vielä nukkuu.
Keittiön siivous taas on suht äänetöntä puuhaa, joten sillä aloiteltiin. Samalla kertaa marketista löytynyt elämäänsä kyllästynytkin pääsi käsittelyyn. Googlailin sieltä ja täältä, toisaalla kehoitetaan katkaisemaan koko kukkavarsi kukintojen kuihduttua, toisaalla taas neuvotaan poistamaan kuihtuneet kukat ja odottamaan varren kuihtumista ennen katkaisua.
Niinhän siinä kävi, että minäpä päädyin ottamaan sakset sievästi käteen ja katkaisemaan koko kukkavarren pois. Ehkä tulollaan oleva innostuu nyt paremmin paisuttamaan itseään ja ehkä jopa kukkimaan muutaman viikon sisällä. Hieman harmittaa, etten itse ole viikkoon valvomassa edistymistä, kaiketi syytä laittaa kotiosastoa hoitavalle kolmikolle pyyntöjä kuvien toimittamisesta ainakin kerran tai kaksi.
Ja koska aamu oli mainio, niin eipä se päivä siitä juuri muuttunut. Töistä palaillessa pöydällä odotti tulilatva, poika sen oli markettireissullaan napannut mukaan kun ”ei voi morsmaikkua nyt kukittaa”. Ilahduttavaa! Ilmanko en pahemmin hetkahtanut, kun työpäivän perään aloin kaivella lankoja arkkupöydän kannen alta ja tadaa!
Mikäs se siellä sitten oli. Niinpä! Eli puheeni siitä, ettei keskeneräisiä töitä ole oli täyttä kukkua! En ollut edes muistanut koko aloittamaani villatakkia, ehkä siksi, että muistin heti sen löydyttyä että niin tosiaan. Kyseisellä langalla kutominen on aivan superhyperpyllystä.
Ihmetystä aiheutti omassa mielessä lähinnä se, että missä vaiheessa olen jaksanut kutoa neuleen niin pitkälle, että kaarrokkeen aloittelu oli jo paikoillaan. Mikäs, kudin kätösiin ja hetken päästä pelmaamaan neuvoja miten sen kaarrokkeen kavennukset saisi järkevästi. Saapa nähdä tuleeko homma toimimaan, suunnitelma on tehtynä ja työkin jo edennyt.
Kaiken muun päälle muistin vielä yhtäkkiä että jaa. Ne kesäpopothan piti ottaa ja pestä. Astetta mielenkiintoisempi ”soppa” lillumaan lavuaariin pyykinpesuaineen kanssa ja pienellä hinkkauksella niistä tuli lähes uudet. Jep. Nyt kelpaa. Vielä kun saisi aikaiseksi ja tutkisi, mitä sitä reissuun ottaa mukaan.
Kahtiajakoisuutta ilmassa ja reilusti. Kun päivä alkaa mainiolla sykkeellä, mitä nyt huomaa hetkoht silleen pystyyn päästyään, että kappas. Nuorimmaisen lenssu on päässyt ihan uudelle asteelle, eli punaisia silmiä, räkimistä, köhimistä ja kurjaa oloa potenssiin kymmenen putkahtaa alakertaan.
Tottahan siinä muistaa samalla kertaa, että hei. Ihan justaansa on edessä lomareissu, josko nyt jollain voisi moiselta itse säästyä. Epäkohteliasta joo, kylmäkiskoistakin, ehkä, mutta päädyin ihan suosilla pitämään hajurakoa ja nappasin perinteisen 1c-vitamiini-, 1sinkkinappi- ja 1biotiinipilleri-satsin sijaan 2 ceetä ja 2 sinkkiä ja päädyin lisäämään aamuisen inkiväärishotin lisukkeeksi myös iltapäiväisen inkiväärishotin. Iltaista ei viitsi, se kun pissattaa kovin.
Työmaalla kuviot oli selvääkin selvemmät ja huokaisin helpotuksesta kun tiedossa oli ihan peruskaavan mukainen päivä. Oli oli, joo. Kunnes yhtäkkiä ei ollutkaan, emmepä sitten muistaneetkaan päivälle sovittua vierailua. Puolessa tunnissa koko pakka hajosi ja kirjailimme ylös uutta aikataulutusta. Ilmanko kotiin lähtöä tehdessä oli pää jokseenkin sekaisin, ja sitten se vasta sekaisin menikin kun mieleen muistui, että niin.
Sukkien toimituskin on kotimatkan varrella ja aikataulutkin jo pissii, kas kun juuri sillä kertaa töistä lähtiessä vaikka kenellä oli vielä jotain sanottavaa ja eiköhän eteen osunut ajamaan juuri se ihminen, jonka mielestä talvella kuuluu ajaa kolmeakymppiä vaikka kaikkien muiden mielestä keli on ihan perustalvikeli.
No, sukat pääsi käyttäjälleen ja tääkin kotiin, onneksi ja kas. Loppupäivä sujuikin sitten paljon paremmissa merkeissä eli tadaa! Kaikki, siis KAIKKI, keskeneräiset käsityöt villatakkia lukuunottamatta valmistui iltapäivän ja illan mittaan. Jes!
Nyt onkin sitten mietinnän alla, että ottaako vaiko ei kutimia reissuun mukaan. Vai tyytyäkö ihan vain lukemiseen. Vaikeita valintoja, ehkäpä tässä vielä johonkin ratkaisuun pääsee ennen kuin on aika loikkia siiville.
Lievähköä väsymystä oli ilmassa työpäivän päälle, veikkaanpa että syynä oli paitsi turhan lyhyet yöunet niin ehkäpä myös kunnon ulkoilusessio työmaalla. Pulkkamäki! Niin hauskaa kuin se onkin, niin johan sitä ihminen uuvahtaa moisessa touhussa etenkin kun menossa ja menijöissä riittää vaikka muille jakaa!
Sen verran sentään jaksoin työpäivän perään, että hoitelin nuorukaisen villasukkien jälkikäsittelyt ja aloittelin Tappara-sukkien silmukoinnin. Mitä taas niihin uniin tulee, niin jep jep. Kun samassa sängyssä nukkuu hermosäryistä kärsivä puoliso, niin aina yöt ei ole mitenkään rauhallisia ja rentouttavia. Hermosärkyihin kun usein sisältyy kaikenlaista lisuketta, kuten jalkakramppeja, yöllistä heräilyä ja vaikkas mitä.
No, uusi lääkekokeilu on päällä, joten nyt odotellaan josko sillä saataisiin kipuja rauhoitettua ja sitä kautta myös yöt saattaisi olla rauhallisempia. Sitä odotellessa.
Niinpä niin. Ei juurikaan naurattanut kun kävin autoa piuhaan laittelemassa aamutuimaan. -17 astetta mittarissa ei todellakaan jaksa ilahduttaa muutenkin herkästi palelevalle kansalaiselle. No, onneksi tuli ostettua ne toppahaalarit, ne ovat todellakin tienanneet hintansa takaisin jo moneen kertaan.
Työpäivän päätteeksi kurvailin marketin kautta kotiin, sinne kun oli tupsahtanut paketti postin pisteelle noudettavaksi. Ilokseni paketti sisälsi lämmittävää jalkavoidetta, jota tilasin muutama päivä takaperin. Kerron paremmin jalkavoiteen toiminnasta kunhan ehdin sitä kokeilemaan, nyt testi jäi väliin koska eihän sitä nyt voi kutoa jos kädet on rasvaiset.
Jalkavoide on siis Taponerotin tuote, jonka bongasin netistä päivänä eräänä kun etsin kiivaasti mahdollisesti apteekista saatavia lämmittäviä jalkavoiteita. Niitähän muuten löytyi parikin eri mallia, joten käväisin apteekissa aikeenani ostaa CCSn lämmittävää jalkavoidetta. Enpä nyt sitten tiedä saati osaa sanoa apteekin tätösen ajatusmaailmasta tai tiedoista, sillä hän ei ollut koskaan moisista tuotteista kuullutkaan. Ööö?
No, päädyin sitten tilaamaan jalkavoiteen ja paketin avattuani totesin, että jalkavoiteen tuoksu oli kerrassaan hyvä, samoin ”kaupanpäällisiksi” tulleen pienen maustesaippuankin. Testiä pukkaa siis, kunhan sinne asti joudan. Testin sijaan päädyin kutomaan yhden nuoren miehen villasukat valmiiksi, nythän sitä voisi taas keskittää tarmoaan sitten villatakkiin ja niin.
Yksi koulutehtävä pitäisi ehdottomasti koettaa saada tällä viikolla tehtyä. Onks pakko jos ei haluu?
Viikonloput tuntuvat menevän aina ihan hiivatin nopeasti, mutta sama tilanne on arkipäivilläkin. Omat arkipäiväthän alkavat mahtua kahden käden sormiin, mitä noin loman alkamiseen tulee. Sitä ennen on toki vielä hoidettava useampi työpäivä ja taitaapa listalle mahtua yksi koulutuskertakin.
Onneksi työmaalla alkaa hommat olla hanskassa, tein sijaiselleni kattavan listan päivittäisistä toiminnoistani eli hänen pitäisi suoriutua juoksentelusta ilman sen kummempia ongelmia. Hope so, jotenkin kun olen itse hyvinkin tiukkana siitä, etten tahdo oman poissaoloni vaikuttavan muiden työmääriin.
Tänään vietämme sekä töissä että kotosalla synttärikahvitteluja, meillä on miehen kanssa passelisti synttäripäivät peräkkäin eli pääsemme yhdellä iskulla kummankin kekkereistä. Onneksi. Jos kuitenkin ensin töitä, ja sitä siellä tyrkyllä olevaa kakkua, sitten vasta kotikakun ääreen.
Jotain mahdottoman hellyyttäväähän näissä, roboteissa, on. Olemme viimeisen parin vuoden aikana tottuneet siihen, että näitä huristelee milloin kävelytiellä, milloin omalla kadulla ja jostain kumman syystä näiden liikkeitä tulee aina seurailtua.
Liekö siinä sitten syy, miksi kiinnitin illan suussa huomioni kadun laidassa vilkkuvaan valoon ja jäin oikein seuraamaan tapahtumia. Niitähän ei ollut, ainoastaan punainen valo vilkkui kiivaahkolla tahdilla. Aikani siinä seurailin, kunnes hoksasin että jaa. Sepä taitaa kaveri olla jumissa siinä kadun laidassa.
Hilppaisin katsomaan lähempää ja eiköhän jumissa ollut kaveri ottanut asian samantien puheeksi. ”Voisitko auttaa minut takaisin tielle”, se totesi ja kyllähän moista toivetta oli kunnioitettava. Kaverin ”vatsa” taisi olla jo tyhjä kuljetuksesta, sillä markettia kohti tuo oli suuntaamassa, mutta yllättävän paljon painoa sillä oli silti.
Tien reunan pehmeään lumeenhan tuo oli jumittanut, renkaat vain pyörivät tyhjää kun yritti edetä, joten otin kaveria ”vatsan” alta kiinni ja nostin auton renkaiden hiomalle väylälle. ”Kiitos, ja mukavaa päivän jatkoa”, totesi kaveri ja ehkäpä tuokin henkäisi hetken, tai siltä se ainakin vaikutti, ennen kuin otti renkaat alleen ja jatkoi matkaa.
Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta kun päädyin roboja auttelemaan, mutta usein olen nähnyt ajellessani kuinka näitä kavereita autetaan milloin missäkin risteyksessä tai pientareen syrjällä. Ilmeisesti en ole ainoa, joka pitää näitä hellyyttävinä.
Ehkäpä se on myönnettävä, että ei kaikki tekoälyyn liittyvä ole kuitenkaan ihan kuraa. Ja toisaalta mietin silti, että onko nämäkin yksi lisä siihen, että ihmiset syrjäytyy maailmasta. Mene ja tiedä.
Toisinaan päivät ovat aivan mahdottoman pitkiä, ja kun päivä on pitkä niin sehän pistää paitsi väsyttämään, niin myös ärsyttämään. Aivan erityisesti pitkä päivä ärsyttää silloin, jos ja kun on itse sählännyt. Kuten nyt eilen aamulla. Tai aamulla ja aamulla, onko kello 03.00 niinkään vielä aamua?
Itselläni ei ole koskaan aikuisiällä ollut varsinaisia nukkumisvaikeuksia, ehei, pääsääntöisesti kuulun ihmisiin, jotka hippasevat petiin melkolailla kellon tarkkuudella iltaysin kanttiin ja ovat umpiunessa puoli kymmeneen mennessä. Liekö vaihdevuodet aiheuttaneet sen, että unet saattaa sitten ajoittain olla ihan mitä sattuu eli välillä nukutaan hyvin ja välillä ei niin hyvin.
Lisäksi unet ovat muuttuneet todella kummallisiksi, syytän osaltaan siitä stressiä, joka minulla varmastikin on vaikka en sitä niinkään tiedosta. Eipä ole ensimmäinen kerta, kun en moista itse ”huomaa”, joskus varhaisaikuisiällähän moinen kavaluus ehti myllätä kropassani parin vuoden ajan ja tuloksena oli liki kymmenen kilon painon putoaminen niin, että lopulta ehdin käydä kaiken maailman kokeetkin läpi aina mahalaukun tähystystä myöten.
Onneksi tuohon aikaan lääkärit oli ns oma lääkäreitä ja lopulta lääkärini puhalsi pelin poikki, koska tunsi minut ja perheeni siinä määrin hyvin. Käytännössä elin tuolloin elämää, jossa olin kolmen alle kuusivuotiaan yksinhuoltaja, vaikka avioliitossa olinkin eli huolehdin ja hoidin heidät ihan yksin, enkä liikkunut mihinkään ilman heitä koskaan.
Lääkäri oli tästä tietoinen ja totesi lopulta, että hän epäilee minulla olevan piilostressin, ja sitä se varmastikin silloin oli. Ikävä puoli moisessa oli se, että olin siinä kohtaa ehtinyt laihtua jo liki neljäkymmentä kiloiseksi, joka oli juuri sen kymmenkunta kiloa liian vähän pituuteeni nähden.
Onneksi paino on vuosien mittaan palannut normaaliksi, mutta tekemistä siinä silloin reilu parikymmentä vuotta sitten oli. Siinä meni proteiinipirtelö jos toinenkin päivän mittaan kaiken normaalin ruoan lisäksi, samoin kuin jogurttia useampi purkki. Lisäksi päiväkirjan päivittäinen kirjoittaminen tuli kuvioihin, kuten myös hengähdystauot lapsista.
No, se siitä ja takaisin nykyisyyteen. Alkuviikosta heräsin puoli kahdelta yöllä ja ei, ei toivoakaan, että olisin saanut unen päästä uudelleen kiinni. Mikäpä siinä sitten. Keittelin aamukahvit vol 1 ja kyllä, siitä tuli kuulkaa superpitkä päivä, vaikka yllättävän hyvin jaksoinkin mennä, tehdä ja touhuta. Vastapainoksi nukuinkin sitten seuraavan yön kuin tukki ja hyvin nukuinkin.
Ja nyt päästään siihen ärsytysosaan. Aivan erityisen ärsyttävä pitkä päivä on tosiaan silloin, kun on itse sählännyt ja sehän on laji, jossa olen ollut aivan erityisen taitava useampaankin kertaan. Niin nytkin. Heräsin kesken unien ensinnäkin ihan älyttömään uneen ja huomasin siinä herättyäni, että jaa. Vessaan voisi kyllä mennä.
Tottakai kurkkasin kelloa siinä ennen kuin sängystä nousin ja totesin sen olevan ihan juur kohtsilleen neljä eli aivan sama vaikka jo nousisikin. Hieman vaatetta niskaan, kipitys keittiöön, kahvinkeitin päälle ja pissalle. Loput vaatteista päälle ja kurkistus kelloon. ÄRSYTYS! Eihän se mitään kohtsilleen neljää ollut, mitä vielä, sehän oli juuri ehtinyt kolmeen. Huoks.
Piiiiiitkä päivä tiedossa siis. Ja niin, ainahan sitä voisi koettaa josko saisi vielä unta, mutta sen verran hyvin tunnen itseni, että kun olen tiettyyn kohtaan aamupuuhissani päässyt on ihan turha edes yrittää uudelleen nukkumaan. Joten vaihteeksi juodaan aamukahvit vol 1 ja vol 2. Toisaalta. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin seuraavana yönä nukutaan taas kuin tukki.
Nojatuolin uumenista 