Voi herttileijaa tuota varsinaista jouluksi hankittua amaryllistä. Se on kasvattanut ihan hullun pitkän varren kolmannelle kukinnolleen, kotiin palannut poikakin sitä ihmetteli, että mikä puu meillä kasvaa keskellä olkkarin pöytää. Markettikaipparin kukinto on puolestaan tajuttoman isokokoinen, vaikka kukkia ei olekaan kuin kolme tuossa varressa.

Niin. Se päivän ehdottomasti paras hetki oli töistä palattua. Siinä se ihana maailman matkaaja istui keittiössä syömässä. Himppasen väsynyt tuo toki oli, viimeisen kerran kun hän oli nukkunut viimeisen reissussa viettämänsä yön eli lauantai-sunnuntaivälisen. Sen jälkeen elämä olikin ollut vuorokauden ajan silkkaa lentokenttää, lentoa, lentokenttää ja uudelleen lentoa.

Päälle vielä ajelut Hki-Vantaalta kotiin, joten eipä ihme, että hieman oli yliväsynyt kaippari odottamassa. Eniten kaipparia oli tainnut odottaa sisko, joka oli myös tullut syömään, juttua kun riitti ja riitti ja riitti, niin että poikanenkin oli välillä jo ihan jökissä moisen puhetulvan alla. Mutta on se vaan ihanaa saada lapsonen kotiin, vaikka tiedän, että se aika koville tälle itselleen ottaakin.

No, kymmenen kuukautta. Niin hän totesi samantien. Kymmenen kuukautta ja hän hyppää jälleen siiville oman morsmaikkunsa luokse. Toiveena lapsella olisi, että me menisimme isän kanssa joulukuussa paikalle, mutta katsotaan nyt. Vaatii hieman järjestelyjä moinen, kas kun tuo erityinen ja koiruus jää kuitenkin kotosalle.

Onhan tässä aikaa tuumia ja järkkäillä.