Muistojen arkusta nousi esiin muisto lapsesta, joka odotti äitiään lähimmän ihmisen päivään koululla. Se äiti ei ikinä saapunut, pienen ekaluokkalaisen oli todella vaikea pidätellä tunteitaan.
Sen pienen lapsen kanssa kävimme yhdessä useamman kerran katsomassa ikkunasta näkyisikö se äidin auto koulun risteyksessä. Etsimme eri ikkunoita, joista sen voisi nähdä. Kävelimme kaksin hiipien käytävällä. Se kaikki odotus purkautui erinäisenä määränä V-ttuja ja P-keleitä, ja onko ihme. Se odotus purkautui revittynä kirjana ja sotkettuna pulpettina.
Ja ei. Äiti ei tullut. Vaikka oli vielä aamulla niin luvannut. Vinkkinä kaikille vanhemmille. Älkää antako lupauksia, joita ette voi pitää. Se pienen ihmisen tuska, se oli niin käsinkosketeltavissa. Onneksi muistojen arkussa on myös monta hyvää muistoa, tämä vain valitettavasti on se päällimmäinen.
Nojatuolin uumenista 